Peruuntuuko häät?

Olen nyt tovin tuijottanut tyhjää tekstiruutua tässä ja yrittänyt miettiä, mitä haluan sanoa koronasta ja meidän tulevista häistä, vai haluanko sanoa yhtään mitään. Tämän vuoden piti olla yhtä hääkuplaa, mutta nyt hääjärjestelyt ovat sattuneesta syystä olleet käytännössä jäissä parin kuukauden ajan, enkä yhäkään tiedä voidaanko pitää juhlat kesällä vai ei.

Meille oli, tai on, tulossa melko isot häät, joihin oltiin valmiita panostamaan paljon sekä ajallisesti että rahallisesti. Olen paitsi pesunkestävä hääfani, myös toivoton romantikko, ja kestävä avioliitto on ollut mulle aina sellainen suuri ja selkeä tavoite. Tiedän, että edustan ehkä vanhanaikaista näkemystä tässä, sillä moni (nuorempi) ystäväni ei pidä avioliittoa millään muotoa välttämättömänä tai muutenkaan erityisen tärkeänä asiana. Mulle sillä on kuitenkin aina ollut valtava merkitys, ja jo joskus yläasteikäisenä ajattelin että ilman muuta haluan naimisiin, ja pidin ihan itsestäänselvänä sitä että 30-vuotiaana olen varmasti jo naimisissa. (Ehkä sen takia että yläasteikäiselle 30-vuotias henkilö edustaa jo keski-iän pimeää puolta.) Noh, elämä ei mennyt ihan kuten kuvittelin tässä asiassa ja jossain vaiheessa aloin jo luopua toivosta koko naimisiinmenon suhteen. Kunnes sitten parin todella vaikean vuoden ja radikaalienkin elämänmuutosten jälkeen kohdalleni osui tyyppi, jonka kanssa toivo heräsi uudestaan. Summa summarum, nämä häät ovat todella antaneet odottaa itseään ja näissä häissä on myös isompi lataus kuin kuvittelinkaan: erilaiset karikot joita elämässä on eteen tullut ovat oikein alleviivanneet sitä, kuinka tärkeä juuri tämä ihminen on, ja kuinka tärkeää on ollut odottaa ja sietää pettymyksiä ihmissuhteissa, sillä kenenkään muun kanssa minun ei olisi pitänytkään mennä naimisiin.

Kihlauduimme syyskuussa 2019 ja siitä asti olen ihan tuhinoissani järkännyt häitä. Tasaisin väliajoin mua on jotenkin pelottanut se, että entä jos jotakin kamalaa tapahtuu eikä päästäkään häitä juhlimaan ja olen miettinyt varasuunnitelmia lähes kaikkeen. Vaikka olen likimain katastrofiajattelun ammattilainen, niin jumankauta globaaliin pandemiaan en minäkään osannut varautua. Todella kaipaan niitä aikoja, kun mun suurin ongelma häiden suhteen oli se että osassa kutsuista kirjekuori oli liimautunut kiinni kutsuun. (…ja tähän pieni, kollektiivinen silmienpyöräytys kiitos)

Kuvittelin, että kevään tullessa tietäisimme jo, voiko häitä pitää vai ei, mutta nyt tuntuu että epävarmuus vain lisääntyy mitä lähemmäs kesä tulee. Riskitekijänä häille on paitsi virus itse, myös hallituksen rajoitukset sekä riski siitä, että esimerkiksi juhlapaikka menee konkurssiin – tai että jommalla kummalla meistä loppuu työt ja häiden järjestämisestä tulee taloudellisesti mahdotonta. Meidän bonus-epäonnemme on se, että häiden tapahtumapaikka on juuri Uusimaa eli koronaepidemian polttopiste. Sen lisäksi suurin osa vieraistamme asuu jossain muualla kuin täällä. En usko että olisin näin huolissani häiden toteutumisesta, jos tarkoitus olisi juhlia jossakin pienessä kylässä sellaisella alueella, jossa tartuntoja ei juurikaan ole eikä vieraiden tarvitsisi matkustaa muualta häitä juhlimaan. Tai jos olisimme pitämässä parinkymmenen ihmisen pieniä häitä.

Sen verran varasuunnitelmia olemme pystyneet tekemään, että meillä on häille varapäivä alkusyksystä, mutta ymmärrettävästi palveluntarjoajat eivät pysty pitämään tuplabuukkauksia meille loputtomiin. Viimeistään kuukauden kuluttua pitäisi tehdä ratkaisu. Ongelma on, että ei meillä ole minkäänlaista varmuutta siitä että alkusyksystäkään voisi häitä pitää. Ensi kesän suhteen taas ollaan jo myöhässä, sillä iso osa tämän vuoden hääpareista on siirtänyt juhlansa ensi kesään, ja lisäksi palveluntarjoajista kilpailevat myös ne hääparit jotka alunperinkin aikoivat mennä naimisiin vuonna 2021. Varsinkin täällä Uudellamaalla on tosi täyttä kaikkialla. Syksyn varapäiväkin valikoitui siten, että se oli ainoa lauantai mikä juhlapaikalla ja pitopalvelulla oli vapaana. Toinen ongelma syksyn epävarmuuden lisäksi on se, että emme ole saaneet mitään kirkkoa varapäivälle. Meillä ei ole siis varapäivänä mitään paikkaa missä mennä naimisiin.

Joo, ilman kirkkoakin pääsee naimisiin, ilman juhliakin pääsee naimisiin, ilman mitään pääsee naimisiin. Mutta minä haluaisin kirkkohäät. Haluaisin kutsutut vieraat paikalle, haluaisin urut, kävelyn alttarille, juhlat, kesän, polttarit ja häämatkan. En halua videointia, en striimausta, en vihkimistä nyt ja juhlia joskus hamassa tulevaisuudessa, enkä halua että virastotalossa joku virkakoneiston kätyri virpoo meidät naimisiin 30 sekunnissa sen sijaan että kävelisin urkujen soidessa kohti alttaria.

On helppo sanoa, että ei niillä juhlilla/kirkolla/paikalla/vuodenajalla jne ole mitään väliä, jos on päässyt jo toiveidensa mukaisesti häitä viettämään. Ehkä minäkin olen samaa mieltä sitten, kun vain ensin olen päässyt kyseiset asiat kokemaan. Ymmärrän, että kompromisseja on tehtävä monessa asiassa eikä asiat aina mene kuten haluaa. Lähden kuitenkin siitä ajatuksesta, että tämä hääasia tapahtuu mun elämässä kerran. On vaikea motivoitua epämieluisiin kompromisseihin ainutkertaisen kokemuksen äärellä. Kosinta, polttarit, häät, häämatka – kaikki ne on asioita, joita on kovin vaikea korvata millään muulla. Jos polttareita ei voi pitää, en koe niitä koskaan. Jos en saa kirkkohäitä nyt, en koe niitä koskaan. En halua tyytyä johonkin välttävään enkä halua luopua itselleni tärkeistä asioista. Minä haluan ne häät, jotka olemme suunnitelleet. Niitä olen koko aikuisikäni odottanut.

Tiedän, että moni ihmettelee miksi teen ison numeron vaikkapa tuosta varapäivän kirkon puuttumisesta. Voin selittää sitä vain näin: jos ihmiset tietäisivät mitä olemme läpikäyneet, todennäköisesti kaikki ajattelisivat että ansaitsemme juuri sellaiset kekkerit kuin haluamme. Mutta nyt ollaan tilanteessa, jossa joudutaan joka tapauksessa luopumaan jostakin: jos ei koko häistä, niin todennäköisesti ainakin polttareista ja häämatkasta. Kuka tietää mistä kaikesta muustakin. Ja kaiken taustalla jäytää koko ajan myös pelko omasta tai läheisten sairastumisesta ja siitä, että tapahtuu jotakin vielä pahempaa.

Ja hei, tästä ei saisi edes valittaa. Koko maailma on kriisissä. Moni on menettänyt läheisensä taudille. Talous on kuralla niin yksilö- kuin valtiotasollakin. Meillä on asiat hyvin: olemme toistaiseksi terveitä, läheiset on terveitä, meillä on vielä töitä ja talous tasapainossa. Tottakai ne asiat ovat ensisijaisia, häät tulevat jossain listan pahnanpohjimmaisena. Ja silti: blogi on minun nurkkani internetissä, joten urputan nyt mistä haluan. Tosielämässä olen toistaiseksi ollut ihmeen tyyni, eikä sulhaseni ole joutunut todistamaan yhtään sekopäistä temper tantrumia häihin liittyen. Huomaan kuitenkin, että mun on koko ajan vaikeampi suhtautua asiaan levollisin mielin. En uskalla lopettaa järjestelyjä täysin, koska häitä ei vielä ole peruttu, mutta en pääse missään asiassa oikein etenemäänkään, kun en tiedä mille päivälle varaisin palveluja tai asioita ja kaikkea leimaa tukahduttava epätietoisuus. Kohta onkin jo tosi kiire kaiken kanssa, jos häät voidaankin pitää. On vaikea löytää innostunutta mielialaa, kun koko ajan ahdistaa toteutuvatko häät ollenkaan. Ja vaikka olisinkin innostunut, en tiedä kenelle voisin hääjuttuja hypettää kun kaikilla on niin paljon isompia asioita nyt mielen päällä. En pääse eteen enkä taakse. Tämä ei oikein ole se fiilis, jonka vallassa kuvittelin häitä järjestäväni. Se kyllä kieltämättä helpottaa asiaan suhtautumista, että pandemia on oman vaikutusvaltani ulkopuolella: se ei ole minun ratkaistavissani, ei yksin minun ongelmani enkä kertakaikkiaan voi tälle tilanteelle yhtään mitään. Ei me olla ainoa hääpari joka on saman tilanteen äärellä nyt. Olisi paljon vaikeampaa sopeutua tilanteeseen, jos häät uhkaisivat peruuntua yksinomaan meitä kohdanneen epäonnen seurauksena.

Vastaus otsikon kysymykseen siis on, että en tiedä. Toivotaan parasta.

Continue Reading