Kuulumisia H-hetken lähestyessä

Mun on vaikea aloittaa tätä kirjoitusta mitenkään muuten kuin ällistelemällä ajan kulumista. Viime postauksen aikaan olin juuri jäämässä lomalle, ja nyt lomasta on kulunut jo YLI PUOLET. Mitä hittoa? Koko kesä on tuntunut menevän ohi ilman että olen tehnyt mitään kesäjuttuja. Kesäkuu tuntui olevan pelkkää työntekoa (ja olikin) ja nyt kesälomalla sää on ollut pääasiassa aika surkeaa, ja kaikki aika on mennyt hääsekoilussa. Koko loman aikana on ollut vain pari päivää, jolloin ei ole ollut mitään aikataulutettua menoa. Ja nyt häihin on enää pari päivää!!!! Apua.

Korona on horjuttanut kyllä perusturvallisuuden tunnetta pahemman kerran, sillä en edelleenkään jotenkin osaa luottaa siihen että häät järjestyvät. Pelkään yhä, että jotakin tapahtuu ja juhlat peruuntuvat. Sairastutaan tai jotain. En varmaan pysty uskomaan häiden toteutumiseen ennenkuin ne ovat ohi. Kuvaavaa on se, että meillä on edelleen syksylle kirkkovaraus, enkä uskalla perua sitä vieläKÄÄN :D

Häiden järjestelyssä on ollut paljon asioita, jotka eivät ole menneet kuten kuvittelin. En oikeastaan ole ollut sellaisessa vaaleanpunaisessa hääkuplassa juurikaan, sillä pandemia on lyönyt niin paljon kapuloita rattaisiin. Koska keväällä oli monta kuukautta sellaista ettei minkään asian suhteen voinut edetä kun ei tiedetty voiko häitä järjestää, asioiden hoitaminen kasaantui alkukesään. Stressi on ollut välillä kovaa, mutta onneksi kaasoista on ollut ihan älyttömästi apua. Ilman heitä näitä kekkereitä tuskin olisi saatu kasaan edes puoliksi! Oikeastaan vasta tällä viikolla ollut papin tapaaminen ja kirkkoharjoitus toi sellaisen liikuttuneen fiiliksen ja aloin tajuta, että ollaan oikeasti menossa naimisiin! (…..siis jos häät ei peruunnu jostain syystä…)

On tämä häiden järjestäminen tottakai mukavaakin ollut, mutta vain tosi erilaista kuin alunperin ajattelin. Luulin, että koska alunperin saatiin isot linjat kasaan niin ajoissa, mulla olis nyt kesällä ollut aikaa uhrattavaksi kaikille pikkuasioille ja fiilistelyille ja pinterestin maaniselle selaamiselle, mutta mitä vielä. Mutta ehkä ihan hyvä näin, sillä pandemian jäljiltä ei paljoa hetkauta pikkuasiat, kuten joku typo jossain tai eripariset tuikkulyhdyt tai mikä tahansa muu sellainen merkityksetön pikkujuttu. Kun ei ole liikaa aikaa käytettävissä, ei tule myöskään järjettömästi keskityttyä mihinkään epäolennaiseen. Kevään myötä on todella korostunut se, että vain yhdellä asialla on todella väliä: sillä, että päästään naimisiin ja meidän läheiset on paikalla todistamassa sitä. Loppujen lopuksi kaikki muu on ekstraa.

Alunperin häihin oli kutsuttuna hieman yli 100 henkilöä, tällä hetkellä paikalle on tulossa noin 70 ihmistä, ellei viime hetken peruutuksia vielä tule. Jokainen ihminen joka ei pääsekään paikalle harmittaa, koska ei me tietenkään kutsuttu ketään sellaista paikalle jota ei oltais häihin haluttu. En osannut odottaa ihan noin suurta määrää poisjääntejä, mutta ymmärrän ne toki hyvin ja järjellä ajateltuna 70 hengen juhla on tässä tilanteessa järkevämpi kuin yli 100 hengen. Toivon tietysti, ettei viime hetken peruutuksia enää tule ja mahdollisimman moni pääsee meidän kanssa juhlimaan.

Aika sekavat fiilikset siis. Jännittää, innostuttaa, stressaa, itkettää ja naurattaa ja kaikkea siltä väliltä :D Nyt vaan sormet ristiin ja peukut pystyyn ja toivotaan, että kaikki menee hyvin!

Continue Reading

Peruuntuuko häät?

Olen nyt tovin tuijottanut tyhjää tekstiruutua tässä ja yrittänyt miettiä, mitä haluan sanoa koronasta ja meidän tulevista häistä, vai haluanko sanoa yhtään mitään. Tämän vuoden piti olla yhtä hääkuplaa, mutta nyt hääjärjestelyt ovat sattuneesta syystä olleet käytännössä jäissä parin kuukauden ajan, enkä yhäkään tiedä voidaanko pitää juhlat kesällä vai ei.

Meille oli, tai on, tulossa melko isot häät, joihin oltiin valmiita panostamaan paljon sekä ajallisesti että rahallisesti. Olen paitsi pesunkestävä hääfani, myös toivoton romantikko, ja kestävä avioliitto on ollut mulle aina sellainen suuri ja selkeä tavoite. Tiedän, että edustan ehkä vanhanaikaista näkemystä tässä, sillä moni (nuorempi) ystäväni ei pidä avioliittoa millään muotoa välttämättömänä tai muutenkaan erityisen tärkeänä asiana. Mulle sillä on kuitenkin aina ollut valtava merkitys, ja jo joskus yläasteikäisenä ajattelin että ilman muuta haluan naimisiin, ja pidin ihan itsestäänselvänä sitä että 30-vuotiaana olen varmasti jo naimisissa. (Ehkä sen takia että yläasteikäiselle 30-vuotias henkilö edustaa jo keski-iän pimeää puolta.) Noh, elämä ei mennyt ihan kuten kuvittelin tässä asiassa ja jossain vaiheessa aloin jo luopua toivosta koko naimisiinmenon suhteen. Kunnes sitten parin todella vaikean vuoden ja radikaalienkin elämänmuutosten jälkeen kohdalleni osui tyyppi, jonka kanssa toivo heräsi uudestaan. Summa summarum, nämä häät ovat todella antaneet odottaa itseään ja näissä häissä on myös isompi lataus kuin kuvittelinkaan: erilaiset karikot joita elämässä on eteen tullut ovat oikein alleviivanneet sitä, kuinka tärkeä juuri tämä ihminen on, ja kuinka tärkeää on ollut odottaa ja sietää pettymyksiä ihmissuhteissa, sillä kenenkään muun kanssa minun ei olisi pitänytkään mennä naimisiin.

Kihlauduimme syyskuussa 2019 ja siitä asti olen ihan tuhinoissani järkännyt häitä. Tasaisin väliajoin mua on jotenkin pelottanut se, että entä jos jotakin kamalaa tapahtuu eikä päästäkään häitä juhlimaan ja olen miettinyt varasuunnitelmia lähes kaikkeen. Vaikka olen likimain katastrofiajattelun ammattilainen, niin jumankauta globaaliin pandemiaan en minäkään osannut varautua. Todella kaipaan niitä aikoja, kun mun suurin ongelma häiden suhteen oli se että osassa kutsuista kirjekuori oli liimautunut kiinni kutsuun. (…ja tähän pieni, kollektiivinen silmienpyöräytys kiitos)

Kuvittelin, että kevään tullessa tietäisimme jo, voiko häitä pitää vai ei, mutta nyt tuntuu että epävarmuus vain lisääntyy mitä lähemmäs kesä tulee. Riskitekijänä häille on paitsi virus itse, myös hallituksen rajoitukset sekä riski siitä, että esimerkiksi juhlapaikka menee konkurssiin – tai että jommalla kummalla meistä loppuu työt ja häiden järjestämisestä tulee taloudellisesti mahdotonta. Meidän bonus-epäonnemme on se, että häiden tapahtumapaikka on juuri Uusimaa eli koronaepidemian polttopiste. Sen lisäksi suurin osa vieraistamme asuu jossain muualla kuin täällä. En usko että olisin näin huolissani häiden toteutumisesta, jos tarkoitus olisi juhlia jossakin pienessä kylässä sellaisella alueella, jossa tartuntoja ei juurikaan ole eikä vieraiden tarvitsisi matkustaa muualta häitä juhlimaan. Tai jos olisimme pitämässä parinkymmenen ihmisen pieniä häitä.

Sen verran varasuunnitelmia olemme pystyneet tekemään, että meillä on häille varapäivä alkusyksystä, mutta ymmärrettävästi palveluntarjoajat eivät pysty pitämään tuplabuukkauksia meille loputtomiin. Viimeistään kuukauden kuluttua pitäisi tehdä ratkaisu. Ongelma on, että ei meillä ole minkäänlaista varmuutta siitä että alkusyksystäkään voisi häitä pitää. Ensi kesän suhteen taas ollaan jo myöhässä, sillä iso osa tämän vuoden hääpareista on siirtänyt juhlansa ensi kesään, ja lisäksi palveluntarjoajista kilpailevat myös ne hääparit jotka alunperinkin aikoivat mennä naimisiin vuonna 2021. Varsinkin täällä Uudellamaalla on tosi täyttä kaikkialla. Syksyn varapäiväkin valikoitui siten, että se oli ainoa lauantai mikä juhlapaikalla ja pitopalvelulla oli vapaana. Toinen ongelma syksyn epävarmuuden lisäksi on se, että emme ole saaneet mitään kirkkoa varapäivälle. Meillä ei ole siis varapäivänä mitään paikkaa missä mennä naimisiin.

Joo, ilman kirkkoakin pääsee naimisiin, ilman juhliakin pääsee naimisiin, ilman mitään pääsee naimisiin. Mutta minä haluaisin kirkkohäät. Haluaisin kutsutut vieraat paikalle, haluaisin urut, kävelyn alttarille, juhlat, kesän, polttarit ja häämatkan. En halua videointia, en striimausta, en vihkimistä nyt ja juhlia joskus hamassa tulevaisuudessa, enkä halua että virastotalossa joku virkakoneiston kätyri virpoo meidät naimisiin 30 sekunnissa sen sijaan että kävelisin urkujen soidessa kohti alttaria.

On helppo sanoa, että ei niillä juhlilla/kirkolla/paikalla/vuodenajalla jne ole mitään väliä, jos on päässyt jo toiveidensa mukaisesti häitä viettämään. Ehkä minäkin olen samaa mieltä sitten, kun vain ensin olen päässyt kyseiset asiat kokemaan. Ymmärrän, että kompromisseja on tehtävä monessa asiassa eikä asiat aina mene kuten haluaa. Lähden kuitenkin siitä ajatuksesta, että tämä hääasia tapahtuu mun elämässä kerran. On vaikea motivoitua epämieluisiin kompromisseihin ainutkertaisen kokemuksen äärellä. Kosinta, polttarit, häät, häämatka – kaikki ne on asioita, joita on kovin vaikea korvata millään muulla. Jos polttareita ei voi pitää, en koe niitä koskaan. Jos en saa kirkkohäitä nyt, en koe niitä koskaan. En halua tyytyä johonkin välttävään enkä halua luopua itselleni tärkeistä asioista. Minä haluan ne häät, jotka olemme suunnitelleet. Niitä olen koko aikuisikäni odottanut.

Tiedän, että moni ihmettelee miksi teen ison numeron vaikkapa tuosta varapäivän kirkon puuttumisesta. Voin selittää sitä vain näin: jos ihmiset tietäisivät mitä olemme läpikäyneet, todennäköisesti kaikki ajattelisivat että ansaitsemme juuri sellaiset kekkerit kuin haluamme. Mutta nyt ollaan tilanteessa, jossa joudutaan joka tapauksessa luopumaan jostakin: jos ei koko häistä, niin todennäköisesti ainakin polttareista ja häämatkasta. Kuka tietää mistä kaikesta muustakin. Ja kaiken taustalla jäytää koko ajan myös pelko omasta tai läheisten sairastumisesta ja siitä, että tapahtuu jotakin vielä pahempaa.

Ja hei, tästä ei saisi edes valittaa. Koko maailma on kriisissä. Moni on menettänyt läheisensä taudille. Talous on kuralla niin yksilö- kuin valtiotasollakin. Meillä on asiat hyvin: olemme toistaiseksi terveitä, läheiset on terveitä, meillä on vielä töitä ja talous tasapainossa. Tottakai ne asiat ovat ensisijaisia, häät tulevat jossain listan pahnanpohjimmaisena. Ja silti: blogi on minun nurkkani internetissä, joten urputan nyt mistä haluan. Tosielämässä olen toistaiseksi ollut ihmeen tyyni, eikä sulhaseni ole joutunut todistamaan yhtään sekopäistä temper tantrumia häihin liittyen. Huomaan kuitenkin, että mun on koko ajan vaikeampi suhtautua asiaan levollisin mielin. En uskalla lopettaa järjestelyjä täysin, koska häitä ei vielä ole peruttu, mutta en pääse missään asiassa oikein etenemäänkään, kun en tiedä mille päivälle varaisin palveluja tai asioita ja kaikkea leimaa tukahduttava epätietoisuus. Kohta onkin jo tosi kiire kaiken kanssa, jos häät voidaankin pitää. On vaikea löytää innostunutta mielialaa, kun koko ajan ahdistaa toteutuvatko häät ollenkaan. Ja vaikka olisinkin innostunut, en tiedä kenelle voisin hääjuttuja hypettää kun kaikilla on niin paljon isompia asioita nyt mielen päällä. En pääse eteen enkä taakse. Tämä ei oikein ole se fiilis, jonka vallassa kuvittelin häitä järjestäväni. Se kyllä kieltämättä helpottaa asiaan suhtautumista, että pandemia on oman vaikutusvaltani ulkopuolella: se ei ole minun ratkaistavissani, ei yksin minun ongelmani enkä kertakaikkiaan voi tälle tilanteelle yhtään mitään. Ei me olla ainoa hääpari joka on saman tilanteen äärellä nyt. Olisi paljon vaikeampaa sopeutua tilanteeseen, jos häät uhkaisivat peruuntua yksinomaan meitä kohdanneen epäonnen seurauksena.

Vastaus otsikon kysymykseen siis on, että en tiedä. Toivotaan parasta.

Continue Reading

Kaikkea ei korona-aikakaan muuta…

Kirjoitin ajatuksiani uudenlaisesta arjesta ja pienistä arjen suosikeista vasta pari viikkoa sitten, mutta siitä tuntuu olevan paljon kauemmin. Ylipäänsä ajan käsite on nyt paljon hatarampi kuin aiemmin, sillä tuntuu etten edes muista millaista oli olla töissä toimistolla, vaikka siirryin etätöihin kuitenkin vasta reilu kuukausi sitten.

Rutiinit on pysyneet ihan suht hyvin kasassa, olen jopa saanut käytyä kävelyillä vaikka koira lähtikin toiseen kotiinsa. Kieltämättä uloslähtemisen kynnys nousi aika paljon, kun enää ei ollut pakottavaa tarvetta lähteä kävelemään JA tuli kiva pikku takatalvi. Mutta liki joka päivä olen silti mennyt.

Kaikkea ei korona-arkikaan ole silti muuttanut. Vaikka mitään tekemistä ei ole ja kaikki on kielletty, en siltikään ole saanut aikaiseksi seuraavia asioita:

Kotitreenit: EI. Tiedän että postipojat roudaavat hiki hatussa kahvakuulia, käsipainoja, jumppamattoja ja jopa spinningpyöriä (…) koteihin, mutta mä en kertakaikkiaan kykene kotitreeneihin motivoitumaan. Tiedän että pitäisi, mutta täällä on liian ahdasta ja kuuma ja lattialla on koirankarvoja ja murusia ja sukat luistaa ja pitäis laittaa jumppakengät ja missä jumppamatto ees on ja seki haisee sähköiselle ja pitää vaihtaa vaatteet ja tulee hiki ja pitää mennä suihkuun. Olen kyllä reippaasti instagramissa katsonut lukuisia kotitreeniohjelmavideoita, mutta sohvalla maaten. Olen vihannut kotijumppaa aina, eikä sosiaalinen eristäytyminen ole muuttanut asiaa miksikään. Tosin voi olla että erilaisia kyykkyjä olisin tehnyt jos omistaisin kahvakuulan, mutta en halua nyt ostaa sellaista tämän takia. Tiedän että sinä päivänä kun salille saa taas mennä, kahvakuula jäisi vain keräämään pölyä päälleen ja olisi koko ajan tiellä viimeistään imuroidessa.

….ai niin, tein kyllä pari päivää sitten muutaman sarjan punnerruksia, mutta koska hörppäsin sarjojen välillä punaviiniä niin ei sitä ehkä treenaamiseksi lasketa.

 

Veroilmoitus ja muutosverokortti: hiljasta on. Veroilmoitustahan ei tietenkään kannata tehdä muuten kuin itku silmässä viime tipassa. Muutosverokortin tarve on ollut tiedossa jo tammikuusta alkaen, mutta… en tiedä. En keksi edes tekosyytä.

Kodin pitäminen siistinä: en onnistu siinä, mutta valitan asiasta vielä enemmän kuin ennen.

Ruokavalio: kuvitelkaa tähän heinäsirkkojen siritys ja minut hiipimässä hiljaa jonnekin nurkan taakse piiloon. Mun ruokahalu on nyt ihan käsittämätön, en tiedä syönkö vain tylsyyteeni vai mikä juttu. Haluan hiilaria kaikissa muodoissaan, mielellään juustolla ja friteerattuna. Tuskin siis tulen saavuttamaan tavoitepainoani ennen kesää, mutta kunhan ei tarttis uutta hääpukua ostaa niin sekin ois jo jotain :D

Kaappien ja laatikoiden siivous: no ei tässä nyt kaikkea ehdi, kun syömiseen menee niin kamalasti aikaa, enkä ole vielä katsonut kaikkia maailman sarjoja alusta loppuun. P.s. ei kiinnosta.

Unirytmi: olen lipsahtanut valvomaan turhan myöhään arkisin, ja aamut ovat alkaneet tuntua aika tahmeilta, joten torkutan ja sitten on turhan kiire aloittaa työt. Toivottavasti tsemppaan tässä, koska on aivan sairaan typerää altistaa itsensä kiireisille aamuille vaikka aloittaa työt KOTONA.

Meikkien ja kosmetiikan läpikäyminen ja järjestely: menee samaan kategoriaan kuin kaappien ja laatikoiden siivous. Tosin meikkien hypistely olisi motivoivaa ja kivaa, mutta en silti saa aikaiseksi aloittaa. Tarvisin myös enemmän tilaa töiden tekemiselle ja sekin puoltaisi pöytälaatikoiden ja lipastojen järjestämistä, mutta ei liikahda lehtikään. Kyllä se niin on, että mitä vähemmän tekee, sitä vähemmän jaksaa.

Enhän ole ainoa, josta ei globaalin pandemian myötä olekaan kuoriutunut somen mukaista mallikansalaista?

Continue Reading