Peruuntuuko häät?

Olen nyt tovin tuijottanut tyhjää tekstiruutua tässä ja yrittänyt miettiä, mitä haluan sanoa koronasta ja meidän tulevista häistä, vai haluanko sanoa yhtään mitään. Tämän vuoden piti olla yhtä hääkuplaa, mutta nyt hääjärjestelyt ovat sattuneesta syystä olleet käytännössä jäissä parin kuukauden ajan, enkä yhäkään tiedä voidaanko pitää juhlat kesällä vai ei.

Meille oli, tai on, tulossa melko isot häät, joihin oltiin valmiita panostamaan paljon sekä ajallisesti että rahallisesti. Olen paitsi pesunkestävä hääfani, myös toivoton romantikko, ja kestävä avioliitto on ollut mulle aina sellainen suuri ja selkeä tavoite. Tiedän, että edustan ehkä vanhanaikaista näkemystä tässä, sillä moni (nuorempi) ystäväni ei pidä avioliittoa millään muotoa välttämättömänä tai muutenkaan erityisen tärkeänä asiana. Mulle sillä on kuitenkin aina ollut valtava merkitys, ja jo joskus yläasteikäisenä ajattelin että ilman muuta haluan naimisiin, ja pidin ihan itsestäänselvänä sitä että 30-vuotiaana olen varmasti jo naimisissa. (Ehkä sen takia että yläasteikäiselle 30-vuotias henkilö edustaa jo keski-iän pimeää puolta.) Noh, elämä ei mennyt ihan kuten kuvittelin tässä asiassa ja jossain vaiheessa aloin jo luopua toivosta koko naimisiinmenon suhteen. Kunnes sitten parin todella vaikean vuoden ja radikaalienkin elämänmuutosten jälkeen kohdalleni osui tyyppi, jonka kanssa toivo heräsi uudestaan. Summa summarum, nämä häät ovat todella antaneet odottaa itseään ja näissä häissä on myös isompi lataus kuin kuvittelinkaan: erilaiset karikot joita elämässä on eteen tullut ovat oikein alleviivanneet sitä, kuinka tärkeä juuri tämä ihminen on, ja kuinka tärkeää on ollut odottaa ja sietää pettymyksiä ihmissuhteissa, sillä kenenkään muun kanssa minun ei olisi pitänytkään mennä naimisiin.

Kihlauduimme syyskuussa 2019 ja siitä asti olen ihan tuhinoissani järkännyt häitä. Tasaisin väliajoin mua on jotenkin pelottanut se, että entä jos jotakin kamalaa tapahtuu eikä päästäkään häitä juhlimaan ja olen miettinyt varasuunnitelmia lähes kaikkeen. Vaikka olen likimain katastrofiajattelun ammattilainen, niin jumankauta globaaliin pandemiaan en minäkään osannut varautua. Todella kaipaan niitä aikoja, kun mun suurin ongelma häiden suhteen oli se että osassa kutsuista kirjekuori oli liimautunut kiinni kutsuun. (…ja tähän pieni, kollektiivinen silmienpyöräytys kiitos)

Kuvittelin, että kevään tullessa tietäisimme jo, voiko häitä pitää vai ei, mutta nyt tuntuu että epävarmuus vain lisääntyy mitä lähemmäs kesä tulee. Riskitekijänä häille on paitsi virus itse, myös hallituksen rajoitukset sekä riski siitä, että esimerkiksi juhlapaikka menee konkurssiin – tai että jommalla kummalla meistä loppuu työt ja häiden järjestämisestä tulee taloudellisesti mahdotonta. Meidän bonus-epäonnemme on se, että häiden tapahtumapaikka on juuri Uusimaa eli koronaepidemian polttopiste. Sen lisäksi suurin osa vieraistamme asuu jossain muualla kuin täällä. En usko että olisin näin huolissani häiden toteutumisesta, jos tarkoitus olisi juhlia jossakin pienessä kylässä sellaisella alueella, jossa tartuntoja ei juurikaan ole eikä vieraiden tarvitsisi matkustaa muualta häitä juhlimaan. Tai jos olisimme pitämässä parinkymmenen ihmisen pieniä häitä.

Sen verran varasuunnitelmia olemme pystyneet tekemään, että meillä on häille varapäivä alkusyksystä, mutta ymmärrettävästi palveluntarjoajat eivät pysty pitämään tuplabuukkauksia meille loputtomiin. Viimeistään kuukauden kuluttua pitäisi tehdä ratkaisu. Ongelma on, että ei meillä ole minkäänlaista varmuutta siitä että alkusyksystäkään voisi häitä pitää. Ensi kesän suhteen taas ollaan jo myöhässä, sillä iso osa tämän vuoden hääpareista on siirtänyt juhlansa ensi kesään, ja lisäksi palveluntarjoajista kilpailevat myös ne hääparit jotka alunperinkin aikoivat mennä naimisiin vuonna 2021. Varsinkin täällä Uudellamaalla on tosi täyttä kaikkialla. Syksyn varapäiväkin valikoitui siten, että se oli ainoa lauantai mikä juhlapaikalla ja pitopalvelulla oli vapaana. Toinen ongelma syksyn epävarmuuden lisäksi on se, että emme ole saaneet mitään kirkkoa varapäivälle. Meillä ei ole siis varapäivänä mitään paikkaa missä mennä naimisiin.

Joo, ilman kirkkoakin pääsee naimisiin, ilman juhliakin pääsee naimisiin, ilman mitään pääsee naimisiin. Mutta minä haluaisin kirkkohäät. Haluaisin kutsutut vieraat paikalle, haluaisin urut, kävelyn alttarille, juhlat, kesän, polttarit ja häämatkan. En halua videointia, en striimausta, en vihkimistä nyt ja juhlia joskus hamassa tulevaisuudessa, enkä halua että virastotalossa joku virkakoneiston kätyri virpoo meidät naimisiin 30 sekunnissa sen sijaan että kävelisin urkujen soidessa kohti alttaria.

On helppo sanoa, että ei niillä juhlilla/kirkolla/paikalla/vuodenajalla jne ole mitään väliä, jos on päässyt jo toiveidensa mukaisesti häitä viettämään. Ehkä minäkin olen samaa mieltä sitten, kun vain ensin olen päässyt kyseiset asiat kokemaan. Ymmärrän, että kompromisseja on tehtävä monessa asiassa eikä asiat aina mene kuten haluaa. Lähden kuitenkin siitä ajatuksesta, että tämä hääasia tapahtuu mun elämässä kerran. On vaikea motivoitua epämieluisiin kompromisseihin ainutkertaisen kokemuksen äärellä. Kosinta, polttarit, häät, häämatka – kaikki ne on asioita, joita on kovin vaikea korvata millään muulla. Jos polttareita ei voi pitää, en koe niitä koskaan. Jos en saa kirkkohäitä nyt, en koe niitä koskaan. En halua tyytyä johonkin välttävään enkä halua luopua itselleni tärkeistä asioista. Minä haluan ne häät, jotka olemme suunnitelleet. Niitä olen koko aikuisikäni odottanut.

Tiedän, että moni ihmettelee miksi teen ison numeron vaikkapa tuosta varapäivän kirkon puuttumisesta. Voin selittää sitä vain näin: jos ihmiset tietäisivät mitä olemme läpikäyneet, todennäköisesti kaikki ajattelisivat että ansaitsemme juuri sellaiset kekkerit kuin haluamme. Mutta nyt ollaan tilanteessa, jossa joudutaan joka tapauksessa luopumaan jostakin: jos ei koko häistä, niin todennäköisesti ainakin polttareista ja häämatkasta. Kuka tietää mistä kaikesta muustakin. Ja kaiken taustalla jäytää koko ajan myös pelko omasta tai läheisten sairastumisesta ja siitä, että tapahtuu jotakin vielä pahempaa.

Ja hei, tästä ei saisi edes valittaa. Koko maailma on kriisissä. Moni on menettänyt läheisensä taudille. Talous on kuralla niin yksilö- kuin valtiotasollakin. Meillä on asiat hyvin: olemme toistaiseksi terveitä, läheiset on terveitä, meillä on vielä töitä ja talous tasapainossa. Tottakai ne asiat ovat ensisijaisia, häät tulevat jossain listan pahnanpohjimmaisena. Ja silti: blogi on minun nurkkani internetissä, joten urputan nyt mistä haluan. Tosielämässä olen toistaiseksi ollut ihmeen tyyni, eikä sulhaseni ole joutunut todistamaan yhtään sekopäistä temper tantrumia häihin liittyen. Huomaan kuitenkin, että mun on koko ajan vaikeampi suhtautua asiaan levollisin mielin. En uskalla lopettaa järjestelyjä täysin, koska häitä ei vielä ole peruttu, mutta en pääse missään asiassa oikein etenemäänkään, kun en tiedä mille päivälle varaisin palveluja tai asioita ja kaikkea leimaa tukahduttava epätietoisuus. Kohta onkin jo tosi kiire kaiken kanssa, jos häät voidaankin pitää. On vaikea löytää innostunutta mielialaa, kun koko ajan ahdistaa toteutuvatko häät ollenkaan. Ja vaikka olisinkin innostunut, en tiedä kenelle voisin hääjuttuja hypettää kun kaikilla on niin paljon isompia asioita nyt mielen päällä. En pääse eteen enkä taakse. Tämä ei oikein ole se fiilis, jonka vallassa kuvittelin häitä järjestäväni. Se kyllä kieltämättä helpottaa asiaan suhtautumista, että pandemia on oman vaikutusvaltani ulkopuolella: se ei ole minun ratkaistavissani, ei yksin minun ongelmani enkä kertakaikkiaan voi tälle tilanteelle yhtään mitään. Ei me olla ainoa hääpari joka on saman tilanteen äärellä nyt. Olisi paljon vaikeampaa sopeutua tilanteeseen, jos häät uhkaisivat peruuntua yksinomaan meitä kohdanneen epäonnen seurauksena.

Vastaus otsikon kysymykseen siis on, että en tiedä. Toivotaan parasta.

Continue Reading

Kaikkea ei korona-aikakaan muuta…

Kirjoitin ajatuksiani uudenlaisesta arjesta ja pienistä arjen suosikeista vasta pari viikkoa sitten, mutta siitä tuntuu olevan paljon kauemmin. Ylipäänsä ajan käsite on nyt paljon hatarampi kuin aiemmin, sillä tuntuu etten edes muista millaista oli olla töissä toimistolla, vaikka siirryin etätöihin kuitenkin vasta reilu kuukausi sitten.

Rutiinit on pysyneet ihan suht hyvin kasassa, olen jopa saanut käytyä kävelyillä vaikka koira lähtikin toiseen kotiinsa. Kieltämättä uloslähtemisen kynnys nousi aika paljon, kun enää ei ollut pakottavaa tarvetta lähteä kävelemään JA tuli kiva pikku takatalvi. Mutta liki joka päivä olen silti mennyt.

Kaikkea ei korona-arkikaan ole silti muuttanut. Vaikka mitään tekemistä ei ole ja kaikki on kielletty, en siltikään ole saanut aikaiseksi seuraavia asioita:

Kotitreenit: EI. Tiedän että postipojat roudaavat hiki hatussa kahvakuulia, käsipainoja, jumppamattoja ja jopa spinningpyöriä (…) koteihin, mutta mä en kertakaikkiaan kykene kotitreeneihin motivoitumaan. Tiedän että pitäisi, mutta täällä on liian ahdasta ja kuuma ja lattialla on koirankarvoja ja murusia ja sukat luistaa ja pitäis laittaa jumppakengät ja missä jumppamatto ees on ja seki haisee sähköiselle ja pitää vaihtaa vaatteet ja tulee hiki ja pitää mennä suihkuun. Olen kyllä reippaasti instagramissa katsonut lukuisia kotitreeniohjelmavideoita, mutta sohvalla maaten. Olen vihannut kotijumppaa aina, eikä sosiaalinen eristäytyminen ole muuttanut asiaa miksikään. Tosin voi olla että erilaisia kyykkyjä olisin tehnyt jos omistaisin kahvakuulan, mutta en halua nyt ostaa sellaista tämän takia. Tiedän että sinä päivänä kun salille saa taas mennä, kahvakuula jäisi vain keräämään pölyä päälleen ja olisi koko ajan tiellä viimeistään imuroidessa.

….ai niin, tein kyllä pari päivää sitten muutaman sarjan punnerruksia, mutta koska hörppäsin sarjojen välillä punaviiniä niin ei sitä ehkä treenaamiseksi lasketa.

 

Veroilmoitus ja muutosverokortti: hiljasta on. Veroilmoitustahan ei tietenkään kannata tehdä muuten kuin itku silmässä viime tipassa. Muutosverokortin tarve on ollut tiedossa jo tammikuusta alkaen, mutta… en tiedä. En keksi edes tekosyytä.

Kodin pitäminen siistinä: en onnistu siinä, mutta valitan asiasta vielä enemmän kuin ennen.

Ruokavalio: kuvitelkaa tähän heinäsirkkojen siritys ja minut hiipimässä hiljaa jonnekin nurkan taakse piiloon. Mun ruokahalu on nyt ihan käsittämätön, en tiedä syönkö vain tylsyyteeni vai mikä juttu. Haluan hiilaria kaikissa muodoissaan, mielellään juustolla ja friteerattuna. Tuskin siis tulen saavuttamaan tavoitepainoani ennen kesää, mutta kunhan ei tarttis uutta hääpukua ostaa niin sekin ois jo jotain :D

Kaappien ja laatikoiden siivous: no ei tässä nyt kaikkea ehdi, kun syömiseen menee niin kamalasti aikaa, enkä ole vielä katsonut kaikkia maailman sarjoja alusta loppuun. P.s. ei kiinnosta.

Unirytmi: olen lipsahtanut valvomaan turhan myöhään arkisin, ja aamut ovat alkaneet tuntua aika tahmeilta, joten torkutan ja sitten on turhan kiire aloittaa työt. Toivottavasti tsemppaan tässä, koska on aivan sairaan typerää altistaa itsensä kiireisille aamuille vaikka aloittaa työt KOTONA.

Meikkien ja kosmetiikan läpikäyminen ja järjestely: menee samaan kategoriaan kuin kaappien ja laatikoiden siivous. Tosin meikkien hypistely olisi motivoivaa ja kivaa, mutta en silti saa aikaiseksi aloittaa. Tarvisin myös enemmän tilaa töiden tekemiselle ja sekin puoltaisi pöytälaatikoiden ja lipastojen järjestämistä, mutta ei liikahda lehtikään. Kyllä se niin on, että mitä vähemmän tekee, sitä vähemmän jaksaa.

Enhän ole ainoa, josta ei globaalin pandemian myötä olekaan kuoriutunut somen mukaista mallikansalaista?

Continue Reading

Korona-arjen satunnaiset suosikit

Uudenlainen arki vaatii uusia rutiineja. En ole koskaan aikaisemmin tehnyt töitä kokonaan etänä, joten piti vähän miettiä miten saan työn ja vapaa-ajan erilleen toisistaan ja mitkä pienet jutut mua ilahduttaa arjen lomassa. Tässä nyt sekalaisia hajatelmia ja suosikkeja menneiltä viikoilta!

Työhöni kuuluu päivittäin useita videoyhteyksiä muihin ihmisiin ja sen vuoksi olen välttynyt täydelliseltä metsittymiseltä. Meikkaan siis joka aamu edelleen, itse asiassa paljon pidemmän kaavan mukaan kuin normiarjessa. Aamut ovat nyt paljon levollisempia kuin aiemmin, kun työmatkaan kuluvan ajan voi käyttää kotonaan. En kyllä yhtään kaipaa niitä Amazing Race -tyylisiä aamuja! Saan myös nukkua usein hieman tavallista pidempään, minkä vuoksi olen yleisesti parempi ihminen.

Arkimeikin suhteen olen siirtynyt kevättyyliin, eli teen silmämeikin käytännössä yksinomaan highlightereilla ja suosin persikkaisia ja ruusukultaisia sävyjä. Vuosien ajan suosikkini on ollut Gwen Stefanin ja Urban Decayn yhteistyönä syntynyt kasvopaletti, tarkemmin ottaen sävyt Angel ja Hush. Shampanjaista Angelia liikkuvalle luomelle ja silmän sisänurkkaan, persikkaista Hushia luomivakoon ja raikas silmämeikki on valmis! Meikkiä nopeuttaa entisestään *Real Techniquesin Instapop-duon isompi sivellin, jonka viisto muoto varjostaa kerralla sekä luomivaon että kulmaluun. Tämän helpommaksi ei homma mene! Käytän sivellintä ”ylösalaisin”, jolloin pidemmät harjakset ylettyvät luomivakoon ja lyhyemmät häivyttävät luomiväriä kulmaluulle. Instapop-duon pienempi sivellin on myös paljon käytössä, mutta lähinnä silloin kun jaksan kikkailla peräti kolmella luomivärisävyllä :D

Aamu-, päivä- ja iltapäivärutiineihin kuuluu tietysti myös kahvi. Nyt kun ollaan miehen kanssa molemmat etätöissä, kahvia kuluu aivan posketon määrä. Rutiiniin kuuluu oleellisesti kahvimukin huolellinen valinta. Nyt jos koskaan olen onnellinen siitä, että olen kerännyt kaappiini toinen toistaan ihanampia mukeja! Kevään tulemisen huomaa viimeistään siitä, että kaivan Marimekon Kestit esiin. Talvisin suosin muita mukeja, mutta keväällä ja kesällä suorastaan omistaudun Kesteille. Tulee heti hyvä mieli kun siemailee kahvia iloisen värisestä kukkamukista!

Aamupalan suhteen luotan edelleen tuorepuuroon, jota olen popsinut hyvällä halulla jo monta kuukautta. Rakastan sitä! Maustan tuorepuuron kanelilla ja kardemummalla ja lisään joukkoon marjoja ja/tai hedelmiä. Tämän hetken suosikki on päärynä. En tiedä miten olen missannut päärynöiden ihanuuden tähän saakka! Päärynä on NIIIIIIN hyvää rahkan tai tuorepuuron kaverina.

Aamurutiinit on siis hallussa ja työpäivätkin sujuu ihan hyvin, mutta kieltämättä mun on ollut hieman vaikeaa siirtyä työajalta vapaa-ajalle. Osasyynä lienee se, että mulla ei ole työhuonetta vaan joudun työskentelemään makuuhuoneessa meikkipöytäni ääressä…ei todellakaan mikään ideaaliratkaisu. Ärsyttää herätä viikonloppuaamuinakin sillä tavalla että ensimmäinen asia mitä näkee on työkamat. Mun pitäisi käydä läpi meikkipöydän laatikot ja järjestää tilaa työkamoille, jotta saisin ne pois silmistä työpäivän päätteeksi, mutta edes kotona jumittaminen ei ole saanut mua motivoitumaan laatikoiden siivouksesta.

Työpäivät venyvät herkästi ja työ- ja vapaa-ajan raja on hieman sumentunut. Olen monesti havahtunut siihen, että kello on 17:30 ja istun edelleen työhommissa saamatta kuitenkaan mitään varsinaisesti aikaan. Tässä kohtaa pelastajaksi on tullut Rieha! Ihana, rakas koirulainen pakottaa minut ulos säännöllisin väliajoin. Koiran ulkoilutus aamulla vastaa pientä työmatkaa ja iltapäivällä ulkoilusta tulee siirtymä työajasta vapaa-aikaan. Sääkin on suosinut, onneksi. Mun mieliala tuntuu olevan usein ihan sääriippuvaista ja on ollut paljon helpompi pitää mieli levollisena kun aurinko on paistanut ja ulkoilu on ollut mukavaa. Niitä arjen ilojakin on aika paljon vaivattomampaa keksiä kun ei joka päivä ole satanut vettä ja sontaa vaakasuoraan. Kummasti ne kävelylenkit, jotka normiarjessa ovat usein tuntuneet pakkopullalta, motivoivat nyt ihan eri tavalla. Kävelylenkki on niitä harvoja mahiksia poistua kotoa ja saada liikuntaa, kun kaikki muu on kielletty.

Sitäpaitsi stressitaso laskee mukavasti kun voi työpäivän aikana käydä rapsuttelemassa Riehaa :) Joudun luovuttamaan Riehan pääsiäisenä toiseen kotiinsa, ja nyt jo huolestuttaa saanko ylläpidettyä kävelylenkkirutiinia ilman koiraa. Mulla on ollut koiria niin kauan, että kävely ilman niitä tuntuu jotenkin ihan järjettömältä :D

Olen myös päättänyt pitää nyt koko ajan maljakossa jotakin leikkokukkia, yleensä tulppaaneja joista tykkään ihan hulluna. Varma kevään merkki nekin! Kukat on helppo ja edullinenkin tapa piristää arkea. Nappaan tulppaaneja ja neilikoita mukaan lähikaupasta ruokaostosten yhteydessä, joten ylimääräisiä reissuja ne eivät aiheuta.

Viimeinen suosikki on ihan random-osastoa: Friggsin C-vitamiiniporetabletti, makuna minttu & lime. Saan varmasti tarpeeksi C-vitamiinia ihan ruuastakin, joten en todellakaan juo c-vitskujuomaa ravintolisänä vain yksinkertaisesti maun takia :D Minttu & Lime -poretabletti maistuu nimittäin erehdyttävästi Virgin Mojitolle!! Enkä siis nyt tarkoita The Body Shopin kausisarjaa vaan alkoholitonta juomaa. Laitan poretabletin Sodastreamilla tehtyyn vissyyn ja ta-dah, herkkujuoma on valmis :D Trust me, vain ruokosokeri ja jäämurska puuttuu!

Ainoa miinus on, että poretabletteja saa kuluttaa vain yhden päivässä. Muuten varmaan joisin tuota litratolkulla.

Kertokaa tekin arjen suosikkejanne! :)

(Sivellin saatu. Postaus sisältää tähdellä merkityn mainoslinkin. Mainoslinkin klikkailusta en hyödy, mutta sen kautta tehdyistä ostoksista saan pienen komission. Mahdolliset komissiot käytetään blogin palvelinkulujen kattamiseen.)

Continue Reading