Peruuntuuko häät?

Olen nyt tovin tuijottanut tyhjää tekstiruutua tässä ja yrittänyt miettiä, mitä haluan sanoa koronasta ja meidän tulevista häistä, vai haluanko sanoa yhtään mitään. Tämän vuoden piti olla yhtä hääkuplaa, mutta nyt hääjärjestelyt ovat sattuneesta syystä olleet käytännössä jäissä parin kuukauden ajan, enkä yhäkään tiedä voidaanko pitää juhlat kesällä vai ei.

Meille oli, tai on, tulossa melko isot häät, joihin oltiin valmiita panostamaan paljon sekä ajallisesti että rahallisesti. Olen paitsi pesunkestävä hääfani, myös toivoton romantikko, ja kestävä avioliitto on ollut mulle aina sellainen suuri ja selkeä tavoite. Tiedän, että edustan ehkä vanhanaikaista näkemystä tässä, sillä moni (nuorempi) ystäväni ei pidä avioliittoa millään muotoa välttämättömänä tai muutenkaan erityisen tärkeänä asiana. Mulle sillä on kuitenkin aina ollut valtava merkitys, ja jo joskus yläasteikäisenä ajattelin että ilman muuta haluan naimisiin, ja pidin ihan itsestäänselvänä sitä että 30-vuotiaana olen varmasti jo naimisissa. (Ehkä sen takia että yläasteikäiselle 30-vuotias henkilö edustaa jo keski-iän pimeää puolta.) Noh, elämä ei mennyt ihan kuten kuvittelin tässä asiassa ja jossain vaiheessa aloin jo luopua toivosta koko naimisiinmenon suhteen. Kunnes sitten parin todella vaikean vuoden ja radikaalienkin elämänmuutosten jälkeen kohdalleni osui tyyppi, jonka kanssa toivo heräsi uudestaan. Summa summarum, nämä häät ovat todella antaneet odottaa itseään ja näissä häissä on myös isompi lataus kuin kuvittelinkaan: erilaiset karikot joita elämässä on eteen tullut ovat oikein alleviivanneet sitä, kuinka tärkeä juuri tämä ihminen on, ja kuinka tärkeää on ollut odottaa ja sietää pettymyksiä ihmissuhteissa, sillä kenenkään muun kanssa minun ei olisi pitänytkään mennä naimisiin.

Kihlauduimme syyskuussa 2019 ja siitä asti olen ihan tuhinoissani järkännyt häitä. Tasaisin väliajoin mua on jotenkin pelottanut se, että entä jos jotakin kamalaa tapahtuu eikä päästäkään häitä juhlimaan ja olen miettinyt varasuunnitelmia lähes kaikkeen. Vaikka olen likimain katastrofiajattelun ammattilainen, niin jumankauta globaaliin pandemiaan en minäkään osannut varautua. Todella kaipaan niitä aikoja, kun mun suurin ongelma häiden suhteen oli se että osassa kutsuista kirjekuori oli liimautunut kiinni kutsuun. (…ja tähän pieni, kollektiivinen silmienpyöräytys kiitos)

Kuvittelin, että kevään tullessa tietäisimme jo, voiko häitä pitää vai ei, mutta nyt tuntuu että epävarmuus vain lisääntyy mitä lähemmäs kesä tulee. Riskitekijänä häille on paitsi virus itse, myös hallituksen rajoitukset sekä riski siitä, että esimerkiksi juhlapaikka menee konkurssiin – tai että jommalla kummalla meistä loppuu työt ja häiden järjestämisestä tulee taloudellisesti mahdotonta. Meidän bonus-epäonnemme on se, että häiden tapahtumapaikka on juuri Uusimaa eli koronaepidemian polttopiste. Sen lisäksi suurin osa vieraistamme asuu jossain muualla kuin täällä. En usko että olisin näin huolissani häiden toteutumisesta, jos tarkoitus olisi juhlia jossakin pienessä kylässä sellaisella alueella, jossa tartuntoja ei juurikaan ole eikä vieraiden tarvitsisi matkustaa muualta häitä juhlimaan. Tai jos olisimme pitämässä parinkymmenen ihmisen pieniä häitä.

Sen verran varasuunnitelmia olemme pystyneet tekemään, että meillä on häille varapäivä alkusyksystä, mutta ymmärrettävästi palveluntarjoajat eivät pysty pitämään tuplabuukkauksia meille loputtomiin. Viimeistään kuukauden kuluttua pitäisi tehdä ratkaisu. Ongelma on, että ei meillä ole minkäänlaista varmuutta siitä että alkusyksystäkään voisi häitä pitää. Ensi kesän suhteen taas ollaan jo myöhässä, sillä iso osa tämän vuoden hääpareista on siirtänyt juhlansa ensi kesään, ja lisäksi palveluntarjoajista kilpailevat myös ne hääparit jotka alunperinkin aikoivat mennä naimisiin vuonna 2021. Varsinkin täällä Uudellamaalla on tosi täyttä kaikkialla. Syksyn varapäiväkin valikoitui siten, että se oli ainoa lauantai mikä juhlapaikalla ja pitopalvelulla oli vapaana. Toinen ongelma syksyn epävarmuuden lisäksi on se, että emme ole saaneet mitään kirkkoa varapäivälle. Meillä ei ole siis varapäivänä mitään paikkaa missä mennä naimisiin.

Joo, ilman kirkkoakin pääsee naimisiin, ilman juhliakin pääsee naimisiin, ilman mitään pääsee naimisiin. Mutta minä haluaisin kirkkohäät. Haluaisin kutsutut vieraat paikalle, haluaisin urut, kävelyn alttarille, juhlat, kesän, polttarit ja häämatkan. En halua videointia, en striimausta, en vihkimistä nyt ja juhlia joskus hamassa tulevaisuudessa, enkä halua että virastotalossa joku virkakoneiston kätyri virpoo meidät naimisiin 30 sekunnissa sen sijaan että kävelisin urkujen soidessa kohti alttaria.

On helppo sanoa, että ei niillä juhlilla/kirkolla/paikalla/vuodenajalla jne ole mitään väliä, jos on päässyt jo toiveidensa mukaisesti häitä viettämään. Ehkä minäkin olen samaa mieltä sitten, kun vain ensin olen päässyt kyseiset asiat kokemaan. Ymmärrän, että kompromisseja on tehtävä monessa asiassa eikä asiat aina mene kuten haluaa. Lähden kuitenkin siitä ajatuksesta, että tämä hääasia tapahtuu mun elämässä kerran. On vaikea motivoitua epämieluisiin kompromisseihin ainutkertaisen kokemuksen äärellä. Kosinta, polttarit, häät, häämatka – kaikki ne on asioita, joita on kovin vaikea korvata millään muulla. Jos polttareita ei voi pitää, en koe niitä koskaan. Jos en saa kirkkohäitä nyt, en koe niitä koskaan. En halua tyytyä johonkin välttävään enkä halua luopua itselleni tärkeistä asioista. Minä haluan ne häät, jotka olemme suunnitelleet. Niitä olen koko aikuisikäni odottanut.

Tiedän, että moni ihmettelee miksi teen ison numeron vaikkapa tuosta varapäivän kirkon puuttumisesta. Voin selittää sitä vain näin: jos ihmiset tietäisivät mitä olemme läpikäyneet, todennäköisesti kaikki ajattelisivat että ansaitsemme juuri sellaiset kekkerit kuin haluamme. Mutta nyt ollaan tilanteessa, jossa joudutaan joka tapauksessa luopumaan jostakin: jos ei koko häistä, niin todennäköisesti ainakin polttareista ja häämatkasta. Kuka tietää mistä kaikesta muustakin. Ja kaiken taustalla jäytää koko ajan myös pelko omasta tai läheisten sairastumisesta ja siitä, että tapahtuu jotakin vielä pahempaa.

Ja hei, tästä ei saisi edes valittaa. Koko maailma on kriisissä. Moni on menettänyt läheisensä taudille. Talous on kuralla niin yksilö- kuin valtiotasollakin. Meillä on asiat hyvin: olemme toistaiseksi terveitä, läheiset on terveitä, meillä on vielä töitä ja talous tasapainossa. Tottakai ne asiat ovat ensisijaisia, häät tulevat jossain listan pahnanpohjimmaisena. Ja silti: blogi on minun nurkkani internetissä, joten urputan nyt mistä haluan. Tosielämässä olen toistaiseksi ollut ihmeen tyyni, eikä sulhaseni ole joutunut todistamaan yhtään sekopäistä temper tantrumia häihin liittyen. Huomaan kuitenkin, että mun on koko ajan vaikeampi suhtautua asiaan levollisin mielin. En uskalla lopettaa järjestelyjä täysin, koska häitä ei vielä ole peruttu, mutta en pääse missään asiassa oikein etenemäänkään, kun en tiedä mille päivälle varaisin palveluja tai asioita ja kaikkea leimaa tukahduttava epätietoisuus. Kohta onkin jo tosi kiire kaiken kanssa, jos häät voidaankin pitää. On vaikea löytää innostunutta mielialaa, kun koko ajan ahdistaa toteutuvatko häät ollenkaan. Ja vaikka olisinkin innostunut, en tiedä kenelle voisin hääjuttuja hypettää kun kaikilla on niin paljon isompia asioita nyt mielen päällä. En pääse eteen enkä taakse. Tämä ei oikein ole se fiilis, jonka vallassa kuvittelin häitä järjestäväni. Se kyllä kieltämättä helpottaa asiaan suhtautumista, että pandemia on oman vaikutusvaltani ulkopuolella: se ei ole minun ratkaistavissani, ei yksin minun ongelmani enkä kertakaikkiaan voi tälle tilanteelle yhtään mitään. Ei me olla ainoa hääpari joka on saman tilanteen äärellä nyt. Olisi paljon vaikeampaa sopeutua tilanteeseen, jos häät uhkaisivat peruuntua yksinomaan meitä kohdanneen epäonnen seurauksena.

Vastaus otsikon kysymykseen siis on, että en tiedä. Toivotaan parasta.

Continue Reading

Mitättömät asiat, jotka ärsyttää mua suunnattomasti

Disclaimer: luettelemani asiat ovat muiden todellisuudessa harmittomia eikä minulla ole mitään syytä ärsyyntyä niistä. Tiedostan sen. Se ei silti muuta mitään.

1. Formuloiden äänimaailma. Tarviiko tätä edes selittää?

2. Trampoliinit. Nuo nitisevät rumilukset ovat kyllä tämän vuosikymmenen leipäkone. Joka ikisellä pihalla sellainen on oltava, vaikka ne ovat rumia ku fan ja vievät ihan älyttömästi tilaa. Varma kevään merkki on se että joka pihalla näkyy murtuneen näköisiä miehiä taistelemassa trampoliinikehikoiden kanssa. Mä en oikein tiedä miksi tunnen tämmöstä pyhää vihaa trampoliineja kohtaan, koska eihän mun onneksi ole pakko sellaista hankkia, mutta asiaan SAATTAA vaikuttaa se että asun lapsiperheiden suosimalla alueella ja läheisen talon muksut tykkää mennä trampalle ja kiljua. Siis todella kiljua täyttä kurkkua ilman mitään järkeä koko sen ajan kun ovat trampalla, eli toukokuusta syyskuuhun. Kyseisen perheen tramppa vielä tietenkin nitisee ja natisee kuin vanha heteka, joten melusaaste on aika samalla levelillä formuloiden äänimaailman kanssa. Täällä pk-seudulla pientalojen pihat ovat pieniä ja neliöhinnat taivaissa, joten on vaikea kyllä käsittää miksi siitä sikahintaisesta 60 neliön takapihasta kukaan haluaisi uhrata valtaosan, tai käytännössä koko pihan, TRAMPOLIINILLE. Tässä meidänkin asuinalueella oikeesti varmaan 80 % pihoista on tramppa. Trampoliinittomien talouksien asukkailla on varmasti todella rentouttavaa loikoilla omalla terassilla kun molemmilla puolilla omaa pihaa pensasaidan takaa sinkoilee kiljuvat lapset :D Oon todella onnellinen että meidän lähimmillä naapureilla ei tramppaa ole, mutta eiköhän se ole vain ajan kysymys että sellanen tulee. Siinä vaiheessa rakennan kyllä jonkin 20-metrisen meluvallimuurin pihani ympäri :D ja ei, en ole lapsivihaaja. Olen tramppavihaaja and I was born with it.

3. Se kun pesen kasvojani ja vesi valuu paidan hihasta sisään ja rannekellon alle.

4. Curly Girl -hysteria. Tästä olen meinannut kirjoittaa jo oman postauksenkin, mutta koska musta tulisi silloin internetin epäsuosituin henkilö, päädyin piilottamaan CG-urputukseni tänne listan sekaan. Rakastan kiharoita ja olen aina halunnut kiharat hiukset itselleni, mutta nyt tuntuu että joillakin ihmisillä on mennyt uskonto ja hiustenhoito sekaisin keskenään ja KAIKKIALTA pursuava CG-hapatus on saanut mussa aikaan vastareaktion. Ensinnäkin: jos hiuksia ei ole koskaan hoitanut mitenkään, on melkein ihan sama mitä hoitoa niille tekee niin tulee huomaamaan kyllä positiivisen muutoksen. Jos kuivia hiuksia kosteuttaa, ne ovat paremmassa kunnossa. Ei CG-metodi ole tässä asiassa mikään Messias. Ei kai tämän pitäisi tulla uutisena kenellekään? Ymmärrän varsin hyvin että luonnonkiharaa tukkaa täytyy CG-metodin tyyppisin ohjein hoitaa jotta se pysyisi kunnossa, mutta sitä en ymmärrä että muut sekoavat tästä – varsinkin kun tuntuu että curly girlille pitää omistaa koko elämä. Jos noudattaisin orjallisesti metodin ohjeita, en varmaan voisi käydä kokopäivätöissä kun hiusten hoitoon menisi tuntikausia päivässä. Loput vuorokauden tunnit voisi sitten käyttää pellavansiemengeelin keittelyyn ja curly girl -facebookryhmässä mellastamiseen. Ja olen pahoillani, mutta suurin osa curly girl -metodilla aikaansaaduista hiuksista ei näytä todellakaan kovin hyvältä. Metodi on rajoittava, vaivalloinen, järjettömän aikaavievä eikä lopputulos useinkaan ole kummoinen. Plus se täyttää mun internetin stana. En ymmärrä.

5. Neilikat, jotka ostat nuppuvaiheessa ”jotta niistä olisi sitten pitkään iloa”, ja jotka ei sitten KOSKAAN AUKEA vaan elävät ja kuolevat nuppuina. Nytkin mulla on sellainen oksakasa tuossa maljakossa. KIUKKU.

6. Insta- ja blogijulkaisut, jotka on täynnä sellaista tyhjää pseudoviisautta ja merkityksettömiä elämänohjeita. ”Elämässä oppii kun antaa elämän opettaa ja kantaa sun ajatuksia joita opiskellaan elämän avainten avulla ja koetaan sisäisesti todella ne avaimet sydämessä” Siis inspiroituuko joku todella näistä? Ja jos inspiroituu niin mihin konkreettiseen se johtaa?

7. Pistaasipähkinät joiden kuori ei oo auki kunnolla.

8. Rintsikan olkaimen valuminen olkapäältä käsivarrelleaaaaaaa pelkkä tän kirjottaminen saa mut näkemään punaista!

9. Se kun hiukset on fabulous kotoa lähtiessä, ja sitten ulkona tuulee ja kaikkien muiden hiukset selviää siitä ongelmitta ja näyttää ihan samalta kuin ennen tuulenpuuskaa, mutta mun hiusten volyymista häviää tuuleen puolet ja jos hiukset oli sileät, ne on tuulen jälkeen pörröiset, ja jos ne oli kiharat, ne on tuulen jälkeen suorat. Tai no tuultakaan ei välttämättä tarvi, riittää että vaan menee ulos.

10. Se kun sivuotsatukasta irtoaa soiro, joka roikkuu keskellä naamaa nenän kohdalla, vaikka kaikki muut hiukset pysyy kasvojen sivulla niinku kunnon hiusten kuuluu.

Mikäs teitä tänään ärsyttää?

Continue Reading

Ryhmä rämän matkakertomus

Heeeei pitkästä aikaa! Karkasin muutamaksi päiväksi ulkomaille ja lähtöä edeltänyt viikko oli niin hullua härdelliä, etten ehtinyt tehdä blogin eteen oikein mitään, en edes huikata että katoan näemmä noin viikoksi…no, internet näköjään pyörii ilman minuakin, niin shokeeraavaa kuin se onkin :D

Brnon rakennustyyliä

Mun sisko asustelee hetken aikaa Tsekeissä, joten mentiin toisen siskon ja hänen miehensä sekä mun poikaystävän kanssa moikkaamaan pikkusiskoa sinne. Tukikohtana oli Brno, Tsekkien toiseksi suurin kaupunki ja mulle aivan tuntematon kohde. Yleensä mä mehustelen tulevilla ulkomaanmatkoilla pitkään etukäteen, otan selvää kohteesta ja lasken päiviä lähtöön. Tällä kertaa homma meni vähän toisin, sillä töissä ja vapaa-ajalla oli vaan niin jumalattomasti tekemistä, hässäkkää ja kiirettä, etten ehtinyt odottaa matkaa oikeasti ollenkaan. Yritin vain selviytyä lähtöpäivään saakka. Pakkaaminen jäi viimeiseen iltaan (no okei, yöhön) enkä edes ehtinyt lakata kynsiä!! Siitä ymmärtänette kuinka tiukka tilanne oli :D

Meidän reittinä oli lentää Prahaan, mennä siellä bussilla rautatieasemalle ja sitten junalla Prahasta Brnohon. No tässähän oli jo kaikki katastrofin ainekset ja katastrofi siitä tulikin. Lento oli myöhässä, ja aika pian tajuttiin että ei varmaankaan tulla ehtimään siihen bussiin. Pakkohan se oli kuitenkin yrittää. Saatiin laukut hihnalta 11:57 ja bussin lähtöaika oli klo 12. Tsekit ei ole vielä sisäistäneet hyvien opasteiden merkitystä joten juostiin ympäri lentokentän pihaa ku Ellun kanat vailla mitään tietoa mistä bussi lähtee. Lopulta löytyi oikea bussi, joka onneksi oli sekin myöhässä – ja aivan ammuttu täyteen. Jonossa huohottaessamme hoksattiin, että jaa, sähköpostiin tullut lippu pitääkin vaihtaa paperilippuun jossain tiskillä. Selvä. Lisää päätöntä juoksemista ja sitten löytyi tiski…jossa ei ollut ketään töissä. Tässä vaiheessa ei juokseminen enää kauheasti napannut joten käveltiin lähimpään taksiin ja toivotettiin bussiliikenne helvettiin.

Brnon keskustan kirkko…
…ja luuhuone sen alla.

Juna löytyi lähinnä tuurilla. Opin, että juna-asemilla S ei suinkaan tarkoita etelää (as in south), vaan pohjoista. Onneksi tajuttiin se suurinpiirtein ajoissa. Junaa etsiessä hieman vielä kuumotti se, että meille varatusta huoneistohotellimajoituksesta ei ollut kuulunut pihaustakaan varauksen tekemisen jälkeen eikä sieltä vastattu sähköposteihinkaan, mutta luojan kiitos hotellin (tyly) omistaja soitti kun oltiin siellä rautatieasemalla ja saatiin varmistus majapaikasta (ois sen ehkä halunnut saada aiemmin kuin kaksi tuntia ennen saapumista majapaikkaan, mutta aivasssama). Junamatka kesti 2 tuntia ja junaan päästyäni aattelin, että nyt voin viimein huokaista ja aloittaa LOMAN.

NOH, Brno saavutettiin pian ja lähdettiin ulostautumaan junasta. Suomessahan on ihan hyvin aikaa poistua pitkän matkan junista, joten ei käynyt mielessäkään että Tsekeissä junista pitäisi poistua valonnopeudella. Hyppäsin ekana ulos junasta, ovi meni kiinni ja mun sisko alkoi sitä aukaista, mutta sepä ei enää auennutkaan ja samantien juna lähti liikkeelle. Tyrmistys oli aivan totaalinen, kun tajusin olevani yksin asemalaiturilla ja loput kolme matkaseuralaista ovat Wieniin saakka menevässä junassa. Seisoin monttu auki siinä asemalaiturilla muutaman todella pitkän sekunnin.

Brnon keskustaa

Aika pian tajusin myös, että mun rahat on poikaystävän laukussa JA olin seurueen ainoa tyyppi, jolla ei ollutkaan nettiä käytettävissä puhelimessa Suomen ulkopuolella. Ei rahaa, ei nettiä, ei hajuakaan missäpäin Brnota olen tai missä majapaikkamme sijaitsee. Mahtavaa. No, mun sisko oli luvannut tulla juna-asemalle vastaan joten aattelin että ei hätää, mä löydän siskoni pian ja sitten voidaan yhdessä miettiä miten saadaan loput jengistä takaisin Brohon ennenkuin juna ylittää Itävallan rajan. Yritin soittaa poikaystävälle ja siskolle, mutta puhelut ei menneet läpi. Tietenkään. Eli ei rahaa, ei nettiä, ei puheluita. Kävelin asemalle mutta siskoa ei näkynyt. Alkoi epäilyttää, koska koko asema oli ihan kuollut, siellä ei ollut mitään lippuautomaatteja, liikkeitä, henkilökuntaa, taksitolppaa tai muutakaan elämää. Pihalla oli minimaalinen parkkipaikka, joutomaata ja päihteidenkäyttäjiä. Ei ihan vaikuttanut siltä miltä piti. Sitten poikaystävä soitti ja kertoi, että MINÄ olin se joka jäin väärällä asemalla. Kuinka yllättävää. Juna oli jatkanut matkaansa ja pysähtynyt Brnon päärautatieasemalla, jossa myös mun sisko oli vastassa, ja minä jäin jossain lähiössä pois. Eli ei rahaa, ei nettiä, ei puhelinta ellei joku soittanut mulle, ei tietoa sijainnista ja väärä asema. Matkaseurue ei voinut tulla mua taksilla hakemaan, koska huoneistohotellissa oli oltava ihan kohta. TOSI LOMAFIILIS.

Wien

Sain puhelimessa sitten ohjeita kuten ”5 min päästä lähtee juna S678902 TUU SILLÄ”. Ihan hyvä yritys, mutta asemalla oli 6 raidetta, kaikki informaatio tsekiksi, ja yksi ainoa elektroninen näyttö jossa aikataulut oli. Ja se aikataulunäyttö oli ihan eri päässä asemaa kuin ne raiteet joille mun olisi pitänyt suoriutua. Junissa ei ollut mitään tunnuksia eikä niiden saapuminen raiteille täsmännyt MIHINKÄÄN aikatauluun. Niitä saatanan sinisiä purkkeja vaan tuli ja meni ja koska pysähdysaika on sen 10 sekuntia, ei paljoa ehtinyt selvittää että mihinköhän maahan tai kaupunkiin tämä kyseinen juna mahtaa suunnata. Juoksin raiteiden ja aikataulunäytön väliä sen verran monta kertaa, että turvakameroiden nauhoja katselevilla olisi varmaan ollut hauskaa. Mulla ei ollut. Ei myöskään hirveesti houkutellut sillai lotolla hypätä vaan johonkin junaan ilman tsekin kielitaitoa, lippua, rahaa, toimivaa puhelinta tai nettiä. Näin jo itseni virumassa jossain slovakialaisessa vankilassa liputta matkustamisen johdosta. Mulla alkoi parta kärytä jo aika pahoin siihen ”meet nyt vaan johonki junaan” -neuvomiseen ja siinä vaiheessa sisko onneksi tuli puhelimeen, kuuli ilmeisesti äänensävystä että nyt ei oikein motivoi ja ilmoitti samantien että selvä, hän tulee ratikalla hakemaan, menee noin 15 minuuttia. Meni 45, koska sisko meni väärään ratikkaan. :D

Wien

Täytyy sanoa, että kun yli kahden tunnin sekoilun jälkeen pääsin huoneistoomme ja mut talutettiin kattoterassille juomaan skumppaa, en usko että mikään olis voinut enää paremmalle maistua. Huhhuh. Vanhemmatkin kyseli kuulumisia siinä kohtaa ja siskon lakoninen ”ei varmaan tuu tylsää olemaan” -viesti oli kyllä täydellinen vastaus :D

Loppureissu oli, uskomatonta kyllä, huomattavasti rauhallisempi ja puhun varmaan koko porukan puolesta kun sanon että meillä oli ihan älyttömän mukavaa. Brno on ihana, sympaattinen ja edullinen matkakohde, ja sieltä pääsee edullisesti lähiympäristöön ja naapurimaihin retkille. Me käytiin ex tempore -tyylillä esimerkiksi Wienissä, joka oli 1,5 tunnin bussimatkan päässä, ja reissun viimeinen päivä vietettiin Prahassa. Wien ja Praha oli kyllä molemmat sellaisia paikkoja, joihin ehdottomasti haluan päästä vielä uudestaan. Wien on kuin suoraan sadusta – mahtipontinen, häkellyttävän kaunis, siisti ja täynnä kulttuuria ja historiaa. Päiväretki oli pelkkä pintaraapaisu siinä palatsikaupungissa. Praha oli samaten ihan mielettömän kaunis, romanttinen ja kiinnostava, mutta sellaisella ”arkisemmalla” tavalla kuin Wien. Prahassa näki yllättävänkin paljon rosoisuutta, graffiteja ja sen sellaista, Wien oli enemmän sellainen pompöösi :) Säätkin helli meitä joka päivä, aurinko porotti koko ajan ja lämpötilat huitelivat 26-28 asteessa. AH.

Praha, John Lennon Wall

”Hieman” stressaavasta alusta huolimatta loma oli tosi virkistävä ja tuntui paljon pidemmältä kuin viisi päivää, koska tehtiin niin paljon kaikkea ja oltiin liikenteessä aamusta iltaan joka päivä. Koska kuitenkin mentiin ihan fiilispohjalla, ei päivissä ollut mitään suorittamisen makua. Kiitos vaan täydelliselle matkaseurueelle ja erityisesti Aino-siskolle, joka uskomattoman kärsivällisesti luotsasi tätä häröilevää laumaa ympäri Brnota. Erityisesti opastettu kierros nimeltä ”Brnon oudot patsaat” oli erinomaisen opettavainen! :D Nyt yritän saada arkihärdellistä taas niskalenkkiä ja päästä blogirytmiinkin jopa. Wish me luck.

Continue Reading