Teemaviikko jäi kesken. Sille on syy, joka ei liity mun saamattomuuteen tai ajankäyttöongelmiin. Blogin Facebooksivulla ja joissain Fb-ryhmissä asiaa jo sivusinkin mutta kerrotaan nyt vielä täälläkin.
Bobby tuli meille 15.1.2010 3,5-vuotiaana kodinvaihtajana. Viisi vuotta ja yhdeksän päivää myöhemmin Bobby kuoli meidän syliin eläinsairaalan päivystyksessä. Koko tilanne tuli aivan täysin puun takaa enkä vieläkään oikein usko sitä todeksi. Bobby oli 8,5-vuotisen elämänsä aikana sairastanut yhden korvatulehduksen ja siinäpä se sairaushistoria oikeastaan olikin. Koira oli nuorekas, elinvoimainen, lihaksikas ja kaikin puolin hyväkuntoinen ja terve. Edeltävällä viikolla Bobby oli ollut parina päivänä vähän apea ja iloton, kerran vähän vinkaisi noustessaan ylös, mutta muutoin täysin normaali ja ne apeat hetket menivät nopeasti ohi. Ajateltiin että kyseessä on jokin pieni lihasvenähdys ja sovittiin että viedään Bobby seuraavalla viikolla eläinlääkärille tarkastukseen. Lauantaina oltiin kaupungilla ja kun tultiin kotiin, meitä oli tervehtimässä kaksi iloa pursuavaa koiraa. Annettiin koirille iltaruuat ja sitten jokin muuttui. Bobby alkoi vinkua kipuaan kun meni maate tai nousi ylös ja paineltaessa aristi vatsaansa. Muutamissa minuuteissa kunto huononi valtavasti ja koirasta näki että se oli todella tuskissaan. Soitin päivystykseen ja kun lopetin puhelun, Bobby romahti maahan. Se kuitenkin tokeni pökräyksestä ja vaikka liikkuminen teki selvästi kipeää, se vielä kuitenkin itse hyppäsi autoon. Päivystyksessä Bobby ei enää jaksanut seistä. Koira vietiin tutkimuksiin ja hetken päästä eläinlääkäri tuli kertomaan, että ultrassa vatsaontelossa näkyi valtava kasvain, joka ulottui nivusista munuaisiin saakka ja oli aiheuttanut sisäisen verenvuodon. Mitään ei ollut tehtävissä.
Muuta en kauheasti eläinlääkärin puheista enää kuullutkaan. Huusin suoraa huutoa päivystyksen aulassa. Ajattelin pakonomaisesti, että tässä on tapahtunut joku virhe. Ne on kattoneet väärän koiran tietoja. Bobby on terve, se on aina ollut terve.
Meidän toisella koiralla, Vimmalla, on takajalassa vaikea rasvakasvain, joka ei ole syöpä, mutta joka tulee päättämään koiran elämän ennenaikaisesti. Kasvain on suuri, sitä ei voida leikata ja lopulta se tulee viemään jalan liikuntakyvyn. Olen viimeiset kolme vuotta yrittänyt varautua Vimman menettämiseen ja tarkkaillut sen vointia lähes hysteerisesti. Olen lohduttautunut aina sillä ajatuksella, että onneksi meillä on yksi terve koira, joka jää meitä tänne lohduttamaan kun Vimma ei enää jaksa.
Sitten se terve koira revitään meiltä pois, kasvaimen takia. Elämällä on julma huumorintaju.
Bobby oli kiitollisin koira minkä olen ikinä tavannut, ehkä juuri kodinvaihtajataustastaan johtuen. Se oli aina lähellä, toimi kuin ajatus eikä koskaan uhmannut ohjeita. Se rakasti ehdottomasti, suojeli kaikella voimallaan, mönki kainaloon ja syliin (siitäkin huolimatta että korkeutta oli 68 cm ja painoa lähes 40 kg), riemuitsi elämästä ja omista ihmisistään. Koulutukseenkaan ei juuri aikaa tarvinnut uhrata, koska Bobby oppi jotenkin itsestään kaiken. Bobbyyn luotin kuin kallioon. Se ei pelännyt mitään, ei epäröinyt koskaan ja antoi omille ihmisilleen kaikkensa. Toista samanlaista ei ole eikä tule. Tuntuu aivan hirveältä ajatella, että samaan aikaan kun Bobby on piristänyt ja lohduttanut mua vaikeina päivinä, leikkinyt, remunnut ja iloinnut, syöpä on nakertanut sitä sisältä. Se on ihan hirveän väärin, ihan hirveän epäreilua.
Bobby innostui asioista sekunnissa ja oli täysillä mukana kaikessa. Siitä elämänilosta ja -janosta meillä ihmisillä olisi paljon opittavaa. Siksikin Bobbyn viimeiset hetket olivat niin järjettömän vaikeita katsella. Riemukas koira oli poissa, tilalla oli tuska ja väsymys, enkä minä voinut auttaa. Oman perheenjäsenen kuolemaa ei ole helppo todistaa, mutta vähintä mitä me voitiin Bobbylle antaa, oli että sen ei tarvinnut kuolla yksin tai vieraiden ihmisten kanssa. Silitin niin kauan että eläinlääkäri sanoi sydämen pysähtyneen, ja vielä tovin sen jälkeenkin. Musta tuntui etten henkeä saa, kun lähtiessä katsoin vielä taakseni ja näin Bobbyn tutkimushuoneen lattialla peiton alla. Sinne se jäi, meidän sankarikoira, osa minua ja meitä. Bobby olisi suojellut minua kaikelta, mutta minä en pystynyt suojelemaan sitä tältä.
Olen kohdannut elämässäni kriisejä ja menettänyt tärkeitä ihmisiä, eikä Bobbyn menettäminen niille tuskille yhtään häviä. On täysin epätodellista ajatella, että lauantai-iltana Bobby vastaanotti meidät laulaen ja häntää hulluna heiluttaen, ja muutamaa tuntia myöhemmin palaan kotiin käsissäni vain pelkät valjaat. Onneksi Vimma on vielä, toivottavasti se jaksaa taistella.
Pää on raskas ja kädet tyhjät. Toivon, että kohta tämä musertava epätoivo muuttuu onnellisiksi muistoiksi. Nyt ei ole muuta.
Kiitos Bobby vilpittömyydestä, suuresta sydämestä, lojaaliudesta, rakkaudesta, nauruista ja lauluista.
Translation: 24.1.2015 we lost a friend. Bobby was the most giving, loving, fearless, brave and grateful dog I’ve ever met.
We will never forget you. Thank you for all you did for us.
40 kommenttia
En yleensä hirveästi kommentoi vaikka sun blogia aktiivisesti luenkin, mutta tämä postaus sai kyllä niin tunteet pintaan ja itkun omaankin silmään..
Valtavat pahoittelut täältä. Tiedän itse miltä tuntuu menettää rakas lemmikki, ja vaikka jotkut (joilla ei ole mitään käsitystä eläimistä) sanovatkin, että ”se oli VAIN koira” tai ”VAIN kissa” niin se on kaikkea muuta! Perheenjäsen, oma rakas, luotettava ystävä.
En oikein tiedä mitä sanoa.. mitä surevalle ihmiselle voi edes sanoa? Ehkä lämpimät ajatukset täältä ruudun takaa tuo edes pientä lohtua. Ja ajatus siitä, että Bobby on nyt paremmassa paikassa ilman kipua ja tuskaa.
Sieltä pilven reunukselta se teitä katselee, ja odottaa hetkeä jolloin tapaatte jälleen. ♥
Megapaljon voimia.
Hitto en edes pystynyt lukemaan koko tekstiä… Äärettömän eläinrakkaana tiedän kyllä miten pahalta tuntuu menettää perheenjäsen. Kaksi kertaa koirien kohdalla sen itse kokeneena ja aina se on yhtä raskasta.
Luulen, että meilläkin koiralla lähtö tulee nopeasti, sillä se ei koskaan ilmaise kipua millään tavalla ja kipeänäkin on aina yhtä pirteä. Toivottavasti se lähtö ei vaan tule hetkeen, vaikka noin isolla koiralla ei oletettava elinikä ole enää montaa vuotta.
Lämpimiä ajatuksia myös täältä. <3
Otan osaa suurusi<3
Me jouduttiin lopettamaan meidän kissa tuossa joulun alla, vähän samalla lailla kaikki tuli ihan yht' äkkiä, perjantai-aamuna kun lähdin töihin se oli ok, illalla jo kipeä ja lauantai-yönä tultiin päivystyksestä kotiin tyhjän kopan kanssa.
Ja silti tai ehkä juuri siksi ei ole silti oikein lohduttavia sanoja, kun tietää sen musertavan surun ja sen ettei siinä oikein toisten sanat merkitse mitään.
Ja niin kliseistä kun se onkin, niin aika auttaa. Se epätoivo väistyy ja tulee onnelliset muistot, mutta niitä ei auta hoputtaa. Surra vain niin kauan kuin surettaa.
Halauksia ja paljon lämpimiä ajatuksia täältäkin <3
Voi ei! En oo ikinä välittäny kauheesti eläimistä tai menettänyt sellaista saati itkenyt niitten takia (lukuunottamatta joitain turkiksia ehkä) mutta nyt tuli kyllä itku täälläkin.
Ei voi kai muuta sanoa kuin että koita jaksaa!
Osaanottoni<3
Mulle tuli kyllä myös itku silmään. Niin nousi pintaan muistot meidän omasta hauvasta, jonka menetimme kun olin 12 vuotias. Sure rauhassa. Ei ole kiirettä.
Voimia jaksamiseen <3
Kyyneleet tuli silmään! Toivotan ihan valtavasti jaksamista surunne keskelle!
Kirjoitat niin kauniisti, Bobbyn arvoisesti. Ja sydäntä särkevästi.
Tsemppiä ja jaksamista, ei se suru jakamalla lopu, mutta vertaistuki auttaa <3
Otan osaa suruusi :´(
Se että lähtö tulee noin yllättäen, ja tieto että koira on kärsinyt jo pidempään on ihan kamalaa! Rakkaat eläinystävämme kun eivät vain näytä kipua, sehän on luonnonlaki.
Oman koirani pois nukkumisesta on nyt 3,5 vuotta aikaa. Voin niin samaistua tuskaasi.
Suru on surtava, ja se vie oman aikansa. Voimia surutyöhön <3
Suruun osaa ottaen, lämpöisin ajatuksin ♥
Ei tätä voinut itkemättä lukea -eikä varmasti kirjoittaakaan. Ikävä karvaista ystävää on kova täälläkin. En voi enää ikinä katsoa sitä kuvaa, josta sanoin, että mua alkaa aina selittämättömällä tavalla itkettää. Se kuva, jossa Bobby istuu laiturilla ja katselee järvelle. Sillä oli hyvä viimeinen kesä ja ihan parhaat koiranpäivät teidän kanssa. Toivottavasti se ajatus tuo lohtua nyt, kun suru on suurin.
Huhhuh mikä jättipala on kurkussa, ja kyyneleet silmissä niin suuria ettei miltei näe mitä kirjoittaa. ¨
On niin kamalaa, että Bobbyn poismeno tuli niin puskista. Voin vain kuvitella sen tunteen, kun olet vahtinut Vimmaa kaikin voimin, mutta sitten se menijä onkin Bobby :( Kauheaa.
Multakin on kaksi koiraa kuollut silmien alle, toinen vielä ihan omaan syliin ja ihan sekunneissa. (Iso sakemanni riuhtoutui irti omistajaltaan ja talloi oman koirani. Keuhko puhkesi heti.) Mulle koira on aina ollut enemmän kuin perheenjäsen. Se ei koskaan valita, riitele tai huuda takaisin. Se rakastaa ehdoitta, se ei piilota tunteitaan ja on aina läsnä, jos kukaan muu ei olisi.
Ihan hirveesti tsemppihaleja sinne, Emma <3 Rutistele ja pussaile Vimmaa entistä enemmän!
Voimia!
Osaanottoni suureen suruusi <3
Syvimmät osanottoni :( Täytyy myöntää että tämä teksti sai ihan itkemään. Jotenkin eläimen kuolema saattaa joskus tuntua jopa pahemmalta kuin ihmisen, sillä eläimestä on vastuussa, ja silloin ajatuksiin hiipii mietteet siitä mitä olisi voinut tehdä toisin, tai jopa itsesyytökset siitä kun ei mitään huomannut aiemmin. En kuitenkaan kertomasi perusteella usko Bobbyn itsekään tajunneen että hänellä mitään vikaa olisi kuin vasta ihan lopulla.
Haleja ja voimia sinne <3
Voi ei! Melkein itku tuli tätä lukiessa. Ymmärrän siun tuskan hyvin.
Meiltä kuoli ihan yhtäkkiä viime kesänä miun ensimmäinen kissa Elviira. En ollu ite ees paikalla, kun se lopetettiin vaan Vekaranjärvellä armeijassa. Just pari päivää ennen Elviira oli ollu ihan normaali ittensä, kun olin lomilla ja sitten se yhtäkkiä olikin poissa. Se oli aikasemmin just parantunu jostain maksaan liittyvästä sairaudesta ja olin niin onnellinen, kun se oli taas kunnossa. Sitten se yhtäkkiä yhden yön ja päivän aikana romahti täysin. Siinä vaiheessa, kun mies sai sen eläinlääkäriin Elviira oli jo aivokuollu. Onneks sentään saatiin se pari kuukautta lisäaikaa sairauden jälkeen, mutta olisin kyllä halunnu olla hyvästelemässä Elviiran :(
Hali ja voimia sinne!
Voi Emma :/ Itsekin olen jo monta vuotta stressannut tuon päivän koittamisesta, onneksi se ei ole vielä tullut ja vaikka kuinka yrittääkin valmistautua, niin ei se tee menetyksestä yhtään sen helpompaa. Onneksi sait kuitenkin olla Bobbyn luona loppuun asti, se on varmasti yhtä tärkeää niin sinulle kuin Bobbyllekin. Eihän tähän mitään muuta osaa sanoa kuin lähettää voimia <3
<3 Joskus vain ei ole mitään lisättävää, kaiken sanoit ja kauniisti vielä. Voimia surun keskelle <3
Osanotto suruunne <3
Osanottoni ja voimia teidän perheelle. Toivottavasti kauniit muistot tuovat lohtua <3
Voi Emma <3 onneksi muistot jäävät sittenkin kun kipu hellittää.
Arvasin, että olette joutuneet ystävästä luopumaan. Lämmin osanottoni. <3
Itse kauhulla sitä päivää odotan..Ystäväni oli myös joutunut jättämään koiransa lääkäriin, myöskin nopeasti laajalle levinnyt syöpä.
Blogiin kirjoittaminen voi antaa muita ajatuksia, mutta älä missään nimessä ajattele, että pitää kirjoittaa – ei pidä.
(En pystynyt muiden kommentteja lukemaan, kyyneleet pyrkii väkisin silmiin..Pahoitteluni vielä kerran!)
Osanottoni <3
Mulla ei ole mahdollisuutta ottaa koiraa mieheni allergian takia, mutta veljeni koira on mulle aivan tajuttoman rakas. Koira on vasta melko nuori, mutta silti päähäni on välillä tullut ajatus siitä, ettei se tule tuossa aina olemaan. Sydäntä särkee ajatuskin.
Voin vain kuvitella teidän ikävän ja tuskan. Aika parantaa, usko pois. Jonain päivänä voitte miettiä Bobbya leveä hymy kasvoilla kyynelten sijaan.
Voi ei :'( Voimia menetyksen keskelle!!
Pala nousi kurkkuun ja tuli todella haikea olo kun luin tätä.. Eläimiin kiintyy ja ne on perheenjäseniä. Ne huolehtii meistä omalla tavallaan, lohduttaa, jaksaa aina olla menossa mukana! En varmaan voi kuvitella miltä susta tuntuu nyt. Meilläkin on koira ihan vasta 2-vuotias kyllä, mutta en haluaisi edes ajatella sen poismenoa ja sitä aukkoa joka jää rintaan.
Bobby vilkuttaa sulle pilvenreunalta ja tarkkailee edelleen menoa. En tiedä mitään uskostasi ja kannastasi Jumalaan mutta tänään aijon rukoilla sun ja Bobbyn puolesta!
Voimia sulle todella paljon! Bloggailet sitten kun jaksat, me ootetaan <3
Vaikkei suruun/surusta oikein voi toinen osaa ottaa niin voin ainakin jakaa sen kanssasi, Emma. Istun ja kirjoitan kyyneleet poskillani, koska tunnen tuskasi liiankin hyvin. Muutama viikko sitten oli tarkoituksenamme käydä hakemassa eläinlääkäriltä yhden poisnukkuneen rottamme tuhkat mutta jotenkin kummassa löysin itseni vastaanotolta kolmen rakkaan perheenjäsenen kanssa. Yksi rotta oli nukkunut pois sinä aamuna ja toinen oli niin huonossa kunnossa, että oli armollisempaa antaa sen mennä veljiensä matkaan kuin jättää kaveri kitumaan yksikseen. Pahin paikka oli kuitenkin 8,5-vuotias luppakorvakanimme, joka oli sinnitellyt jo pitkän aikaa viimeisillä voimillaan. Se tunne, kun tulee kotiin tyhjien kantokoppien (tai valjaiden) kanssa, sitä ei voi sanoin kuvata. Nyt pitäisi vielä löytää jostain voimia hakea kolmet tuhkat eläinlääkäristä. Voimia sinulle, Emma! Anna rauhassa itsesi surra ja toipua… Hyvää matkaa Bobby <3
Osanottoni :'( <3
Olen niin pahoillani puolestanne!
Itselläni on ollut kultainennoutaja. Penu. Mahtava tyyppi, joka oli meidän kanssa 14 vuotta. Noutajat on mahtavia. Muistan edelleen miltä tuntui halata, miltä tuntui kun koira tuuppasi kuononsa kainaloon pyytäen lisää rapsutusta, miltä näytti pomppiva kävelytyyli. Muistan miltä tuntui olla eri paikassa ja saada soitto, että Penua ei enää ole. ”Miten niin ei ole? Miten helvetissä ei ole!?” Tiedettiin, että koira on kipeähkö, vanha, mutta silti. Uskollinen YSTÄVÄ, lenkkikaveri, pöhkö unikaveri oli poissa. Suru on yksilöllistä, ja tuntuu niin kliseeltä sanoa näin, mutta pystyn samaistumaan. Ja itkin ihan helvetisti kun tämän luin. Lähetän vain kovasti halauksia sinne ja toivon teidän pääsevän surussa ajan kanssa eteenpäin. Halaukset myös Vimmalle, ei ole eläimellekään helppoa kun kaveria ei yhtäkkiä ole. <3
Pala kurkussa täälläkin. Olen niin kauhean pahoillani puolestasi, tää koko juttu on vaan niin hirveän väärin. :( Bobby oli kaiken kuulemani perusteella hieno koira, josta pidettiin perheessänne mahdottoman hyvää huolta. Toivottavasti saat edes jotain lohtua siitä ajatuksesta, että sillä oli teidän kanssanne onnellinen elämä. Koeta jaksaa ♥
Osanotto kultaisen ystävän poismenosta
:'( <3
NOT WORK SAFE. hemmetti. Itkuhan se tuli kun tätä luki, itsekin jokusesta koirasta joutunut luopumaan elämäni aikana, se sattuu. Helvetisti. Nyt vielä herkempänä kun kotona mellastaa semmoinen 11-viikkoinen.
Voimia, tassunjäljet jää sydämeen <3
”Koirat eivät kuole koskaan. Ne eivät osaa. Ne väsyvät ja tulevat hyvin vanhoiksi, mutta kuolevat? Eivät ne osaa. Jos ne aikoisivat kuolla, eivät ne haluaisi jatkuvasti kävelylle. Ja vaikka niiden lenkki olisi vain yksi askel, kunnes kipu pakottaisi pysähtymään, ne haluavat lenkille silti. Koska kävelyllä on kaikki, mitä ne kaipaavat: hajuja, kenties mädäntynyt kananluu, toisten koirien jälkiä – ja sinä. Koska se, että ne saavat kävellä siinä, rinnallasi, tekee niiden elämästä täydellistä. Ja täydelliseen elämään ei mahdu kuolemaa.
Kun sinä luulet, että koirasi on kuollut, olet väärässä. Koirasi vain nukkuu, sinun rinnassasi, sydämesi vieressä. Ja kun se on nukahtanut sinne, sinua itkettää koko ajan. Miksikö? Koska koirasi heiluttaa häntäänsä rinnassasi. Ja se sattuu. Tottakai se sattuu, kun häntä heiluu siellä, rintasi sisällä. Ja se heiluu usein, koska se heiluu aina, kun koira herää. Se haluaa kiittää sinua. ”Kiitos, että annoit minulle lämpimän paikan, jossa nukkua, aivan sydämesi vieressä.”
Ajan myötä häntä heiluu yhä harvemmin. Koirasi saattaa olla väsynyt, onhan se ollut kiltti koira koko ikänsä. Se on ollut kiltti, ja sinä ja se tiedätte sen molemmat. Se on ollut kiltti silloinkin, kun sen luihin on sattunut niin paljon, että se kaatuu kävellessään ja silloinkin, kun se ei haluaisi lähteä pissalle kaatosateeseen. Se on ollut kiltti koira.
Ajan myötä häntä siis heiluu yhä harvemmin, mutta älä hetkeäkään luule, että koirasi on kuollut. Se heiluttaa taas häntäänsä – yleensä kun sitä vähiten odotat. Sillä sellaisiahan koirat ovat.
Olen oikeastaan pahoillani jokaisen sellaisen puolesta, jonka sydämen vieressä yksikään koira ei nuku. Te olette jääneet paitsi niin paljosta.”
Itkien luin tämän ja varmasti olet itkien tätä kirjoittanut. Kaikki sanottava tuntuu kliseiseltä mutta täällä ollaan, I feel for you girl <3
Voimia! <3
<3
Itku tuli luennolla tätä lukiessani, ei elämä voi olla näin julmaa! Itse kodinvaihtaja koiran kanssa elävänä tiedän millainen on se rakastan sinua eniten maailmassa katse ja se luottamus joka koiralla syntyy sinuun. Tiedän myös kuinka helvetin pahalta (näin suoraansanottuna) tuntuu luopua yht’ äkkiä rakkaasta lemmikistäsi, joka on sinulle perheenjäsen. Voimia kamalasti ja muistele niitä kaikkia mahtavia hetkiä, joita Bobbyn kanssa saitte viettää! <3
Nämä tunteet ovat jotain sanoinkuvaamatonta:( otan osaa suruunne! Itsellä myös rakas perheenjäsen menetetty ja suru oli suuri ja mielessä edelleen.
Kyyneleet silmissä luin kirjoituksesi… Voi Bobby… En voi kuvitellakaan miltä susta tuntuu, niin surullista :'( Elämä on epäreilua, kun rakas viedään pois.. Onneksi muistoja ei voi kukaan viedä koskaan <3
Mä en vaan pystynyt lukemaan koko postausta. Itku tässä tuli, enkä kestänyt enempää, että olisin kaiken pystynyt lukemaan. Itsellä on 6,5 vuotias Nadia koira, jonka menetystä en tule kestämään, joten tää postaus oli ennen kaikkea romuttavaa luettavaa. On se vaan niin väärin, kuinka nopeasti se aika saattaakin viedä omat rakkaat… :'(
Paljon, paljon jaksamista ja voimia sinne, tiedän, ettei se ole helppoa :( <3