Enkä minä koskaan kävele yksin

Tämä postaus on niin vaikea kirjoittaa, että olen onnistuneesti sitä jo liki kolme viikkoa lykännyt. Hieman reilut puoli vuotta sitten kirjoitin vastaavan jutun Bobbysta, ja nyt sama on taas edessä. Vimman aika mennä oli 19.8.2015.

Vimma 5v.
Vimma 5 v.

Vimma oli mun ensimmäinen koira. Se oli mieletön narttu, siitäkin huolimatta että sen kohdalla monta asiaa meni pieleen. Vimma oli nuorena oikea räyhähenki – lahjomaton, hullunrohkea, härkäpäinen ja nopeasti kuumuva. Geenilotossakaan ei onni suosinut, ja terveysongelmia oli ihan riittämiin. Ei ehkä ihan ensikoiramateriaalia sinänsä, mutta ainakin lähti luulot pois: kuvitteltiin tietävämme koirista paljonkin, kunnes Vimma tuli ja osoitti ettei me tiedetä mitään. Tulin monta kertaa lenkiltä parkuen, takin hiha koiran hampaiden jäljiltä riekaleina ja varmana siitä, etten koskaan tule pärjäämään sille koiralle. Mutta niin vain särmät hioutui, taidot kasvoi ja hermot rauhoittui. Vimmasta tuli sittenkin sellainen koira, jonka käytöstä aivan poikkeuksetta ihasteltiin ja kiiteltiin, ja joka paransi monta ihmistä koirapelosta. Vimma oli jotenkin aivan ihmeellisen persoonallinen ja jäi poikkeuksetta ihmisten mieleen.

Vimma 7 v.
Vimma 7 v.

Neljännen ikävuoden kynnyksellä Vimman takajalan sisäreidestä ja saman jalan kintereestä löytyi rasvakasvaimia, jotka normaalisti ovat kapselissa ja siten myös helpohkosti poistettavissa. Vimman tapauksessa kapselia ei ollut ja rasvasolut levittäytyivät lihasten ja jänteiden sekaan. CT-kuvissakin käytiin ja ne kuvat olivat murheellista katseltavaa. Vimma leikattiin, mutta kasvaimia ei voitu poistaa. Patologi arvioi, että vaikka histologisesti kasvain on hyvälaatuinen, käytännössä se on kuitenkin pahanlaatuinen, koska se jatkaa kasvamistaan ja lopulta tekee jalasta käyttökelvottoman. Ainoa hoito olisi ollut jalan amputaatio, mutta sitä me ei edes harkittu. Ennustetta ei oikein osannut kukaan antaa, mutta CT-kuvauksen tehnyt eläinlääkäri sanoi, että puoli vuottakin on aika pitkä aika. Kolme vuotta Vimma kuitenkin jaksoi vielä kasvainten löytymisen jälkeen.

Vimma ihan pienenä
Vimma ihan pienenä
.
.
10 kk
10 kk

Vimmalla oli aina älyttömän korkea kipukynnys, eikä se koskaan ulissut tai vinkunut vaikka olisi sattunutkin. Siksikin aika kasvainten löytymisen jälkeen oli koko ajan huolen värittämää. En tiennyt paljonko aikaa oli jäljellä, enkä tiennyt näyttäisikö Vimma kipuja jos sillä olisi niitä. Bobbyn kuoleman jälkeen eli viimeisen puolen vuoden aikana Vimma kuitenkin selvästi muuttui, siitä tuli yhtäkkiä vanhus. Vimma harmaantui ja hidastui, vaikka oli vasta 7 vuotta. Kyllä se leikki vielä ja telmi Riehan kanssa, mutta liekki oli hiipunut. Se ei ollut meidän sähikäinen enää, se taipui sairauden edessä. Kun sillä sitten yhtäkkiä alkoi juoksu joka pitkittyi, mulle tuli sellainen olo että tässä tää nyt on. Ja niin se oli. Vimman vei lopulta kohtutulehdus, joka terveen koiran kohdalla olisi ollut leikkauksella hoidettavissa, mutta Vimman liikuntakyky oli jo jalan kasvainten vuoksi selvästi heikentynyt eikä leikkauksessa olisi ollut mitään järkeä. Oli pakko päästää irti.

.
.

Mulle oli koko ajan hirveän tärkeää se, että minä ja IT-tuki osattaisiin tehdä päätös luopumisesta ennenkuin Vimmalta katoaa silmistä elämänhalu ja se alkaa kärsiä. Bobby kärsi viimeiset tuntinsa ja se oli niin hirveää katseltavaa, että halusin sen edes Vimman kohdalla välttää, kun Bobbyn kanssa siihen ei ollut mahdollisuutta. Se onnistui kuin ihmeen kaupalla. Vimma ei kärsinyt, mutta yhtään lisäpäivää se ei myöskään olisi jaksanut.

Vimma oli osa meitä, se oli ollut kaikissa isoissa elämänmuutoksissa mukana ja sen kanssa me kasvettiin yhdessä. Kun Vimma tuli meille, me oltiin huolettomia kakaroita. Lähtiessään Vimma jätti meidät taakseen aikuisina, ehkei enää niin huolettomina, mutta paljon kokeneina. Vimma myös opetti mulle kaiken minkä tiedän koirista. Se opetti vastuuta, periksiantamattomuutta, sisukkuutta ja luopumistakin. Kävin Vimman kanssa monella tapaa kovan koulun. Sitä ei edes tajua kuinka paljon voimia sairaasta koirasta huolehtiminen vie, kunnes se loppuu. Ja sitten kun se loppuu, takki on aivan tyhjä, ja silti miettii olisiko voinut tehdä vielä enemmän.

7 kk
7 kk
.
.

Hain Vimman tuhkat tänään. Harvoin on askel niin raskas ja pahvilaatikko niin painava. Tuntui että siinä laatikossa on kaikki surut, kaikki muistot, kaikki kasvukivut ja menetykset, kaikki. Ja pala minusta. En vieläkään voi käsittää että Vimma on poissa, koska sehän on ollut meillä aina. Se näki minusta enemmän kuin kukaan ihminen, ja tykkäsi minusta silti. Siinä se koirien hienous onkin; ne eivät rakasta sinua persoonasi vuoksi vaan siitä huolimatta.

Me ollaan nyt menetetty kaksi perheenjäsentä puolen vuoden välein, molemmat ennen aikojaan. Se on hirveän raskasta eikä mulla ole sen varalle oikein sanojakaan. Elämä meni nyt näin. Kyllähän koiran ottaessa siihen varautuu että yhteinen aika on verrattain lyhyt, mutta se kuinka tärkeä siitä koirasta tulee…siihen ei voi varautua.

.
.
.
….and I will never walk alone

Kiitos Vimma että kävit meillä. Teit minusta paremman, meistä vahvemmat ja muistoista kultaisemmat. Sano terveiset Bobbylle. Meillä on teitä ihan hirveä ikävä.

Translation: Rest in Peace Vimma, 22.5.2008 – 19.8.2015. Love you. Say hi to Bobby for me. 

Continue Reading