Teemaviikko jäi kesken. Sille on syy, joka ei liity mun saamattomuuteen tai ajankäyttöongelmiin. Blogin Facebooksivulla ja joissain Fb-ryhmissä asiaa jo sivusinkin mutta kerrotaan nyt vielä täälläkin.

Bobby tuli meille 15.1.2010 3,5-vuotiaana kodinvaihtajana. Viisi vuotta ja yhdeksän päivää myöhemmin Bobby kuoli meidän syliin eläinsairaalan päivystyksessä. Koko tilanne tuli aivan täysin puun takaa enkä vieläkään oikein usko sitä todeksi. Bobby oli 8,5-vuotisen elämänsä aikana sairastanut yhden korvatulehduksen ja siinäpä se sairaushistoria oikeastaan olikin. Koira oli nuorekas, elinvoimainen, lihaksikas ja kaikin puolin hyväkuntoinen ja terve. Edeltävällä viikolla Bobby oli ollut parina päivänä vähän apea ja iloton, kerran vähän vinkaisi noustessaan ylös, mutta muutoin täysin normaali ja ne apeat hetket menivät nopeasti ohi. Ajateltiin että kyseessä on jokin pieni lihasvenähdys ja sovittiin että viedään Bobby seuraavalla viikolla eläinlääkärille tarkastukseen. Lauantaina oltiin kaupungilla ja kun tultiin kotiin, meitä oli tervehtimässä kaksi iloa pursuavaa koiraa. Annettiin koirille iltaruuat ja sitten jokin muuttui. Bobby alkoi vinkua kipuaan kun meni maate tai nousi ylös ja paineltaessa aristi vatsaansa. Muutamissa minuuteissa kunto huononi valtavasti ja koirasta näki että se oli todella tuskissaan. Soitin päivystykseen ja kun lopetin puhelun, Bobby romahti maahan. Se kuitenkin tokeni pökräyksestä ja vaikka liikkuminen teki selvästi kipeää, se vielä kuitenkin itse hyppäsi autoon. Päivystyksessä Bobby ei enää jaksanut seistä. Koira vietiin tutkimuksiin ja hetken päästä eläinlääkäri tuli kertomaan, että ultrassa vatsaontelossa näkyi valtava kasvain, joka ulottui nivusista munuaisiin saakka ja oli aiheuttanut sisäisen verenvuodon. Mitään ei ollut tehtävissä.

Muuta en kauheasti eläinlääkärin puheista enää kuullutkaan. Huusin suoraa huutoa päivystyksen aulassa. Ajattelin pakonomaisesti, että tässä on tapahtunut joku virhe. Ne on kattoneet väärän koiran tietoja. Bobby on terve, se on aina ollut terve.

Meidän toisella koiralla, Vimmalla, on takajalassa vaikea rasvakasvain, joka ei ole syöpä, mutta joka tulee päättämään koiran elämän ennenaikaisesti. Kasvain on suuri, sitä ei voida leikata ja lopulta se tulee viemään jalan liikuntakyvyn. Olen viimeiset kolme vuotta yrittänyt varautua Vimman menettämiseen ja tarkkaillut sen vointia lähes hysteerisesti. Olen lohduttautunut aina sillä ajatuksella, että onneksi meillä on yksi terve koira, joka jää meitä tänne lohduttamaan kun Vimma ei enää jaksa.

Sitten se terve koira revitään meiltä pois, kasvaimen takia. Elämällä on julma huumorintaju.

Bobby oli kiitollisin koira minkä olen ikinä tavannut, ehkä juuri kodinvaihtajataustastaan johtuen. Se oli aina lähellä, toimi kuin ajatus eikä koskaan uhmannut ohjeita. Se rakasti ehdottomasti, suojeli kaikella voimallaan, mönki kainaloon ja syliin (siitäkin huolimatta että korkeutta oli 68 cm ja painoa lähes 40 kg), riemuitsi elämästä ja omista ihmisistään. Koulutukseenkaan ei juuri aikaa tarvinnut uhrata, koska Bobby oppi jotenkin itsestään kaiken. Bobbyyn luotin kuin kallioon. Se ei pelännyt mitään, ei epäröinyt koskaan ja antoi omille ihmisilleen kaikkensa. Toista samanlaista ei ole eikä tule. Tuntuu aivan hirveältä ajatella, että samaan aikaan kun Bobby on piristänyt ja lohduttanut mua vaikeina päivinä, leikkinyt, remunnut ja iloinnut, syöpä on nakertanut sitä sisältä. Se on ihan hirveän väärin, ihan hirveän epäreilua.

Bobby innostui asioista sekunnissa ja oli täysillä mukana kaikessa. Siitä elämänilosta ja -janosta meillä ihmisillä olisi paljon opittavaa. Siksikin Bobbyn viimeiset hetket olivat niin järjettömän vaikeita katsella. Riemukas koira oli poissa, tilalla oli tuska ja väsymys, enkä minä voinut auttaa. Oman perheenjäsenen kuolemaa ei ole helppo todistaa, mutta vähintä mitä me voitiin Bobbylle antaa, oli että sen ei tarvinnut kuolla yksin tai vieraiden ihmisten kanssa. Silitin niin kauan että eläinlääkäri sanoi sydämen pysähtyneen, ja vielä tovin sen jälkeenkin. Musta tuntui etten henkeä saa, kun lähtiessä katsoin vielä taakseni ja näin Bobbyn tutkimushuoneen lattialla peiton alla. Sinne se jäi, meidän sankarikoira, osa minua ja meitä. Bobby olisi suojellut minua kaikelta, mutta minä en pystynyt suojelemaan sitä tältä.

Olen kohdannut elämässäni kriisejä ja menettänyt tärkeitä ihmisiä, eikä Bobbyn menettäminen niille tuskille yhtään häviä. On täysin epätodellista ajatella, että lauantai-iltana Bobby vastaanotti meidät laulaen ja häntää hulluna heiluttaen, ja muutamaa tuntia myöhemmin palaan kotiin käsissäni vain pelkät valjaat. Onneksi Vimma on vielä, toivottavasti se jaksaa taistella.

Pää on raskas ja kädet tyhjät. Toivon, että kohta tämä musertava epätoivo muuttuu onnellisiksi muistoiksi. Nyt ei ole muuta.

Kiitos Bobby vilpittömyydestä, suuresta sydämestä, lojaaliudesta, rakkaudesta, nauruista ja lauluista.

Translation: 24.1.2015 we lost a friend. Bobby was the most giving, loving, fearless, brave and grateful dog I’ve ever met. 

We will never forget you. Thank you for all you did for us.