Vuoden kolmannet häät vietettiin viikko sitten, muistin virkistykseksi edelliset hääseikkailut tässä ja tässä. Uhosin jo blogin Fb-sivulla kuinka aion peräti ostaa kortin etukäteen, tällä kertaa kun häät olivat täällä kotikaupungissa eikä siis ollut turvallista parin tunnin ajomatkaa tiedossa. Hirveen monta unohtunutta asiaa ehtii ostaa matkan aikana, todettu on. Facebook tiedottikin mulle, että ko. korttijulkaisu on ”95% tehokkaampi kuin sivusi muut julkaisut”, eli ilmeisesti taistelut onnittelukorttien kanssa on jääny teillä mieleen :D Tein mitä lupasin, rikoin kaavan ja kolusin useamman kaupan etsien Sitä Täydellistä Korttia Sissin avustuksella. Ei löytynyt, mutta ihan nätti (ja kallis) kortti kuitenkin valikoitui mukaan.
Koska häät olivat kotikaupungissa ja alkoivat vasta myöhään iltapäivällä, jouduin johonkin ajalliseen mustaan aukkoon ja kuvittelin, että mulla on aivan määrättömästi aikaa käytettävissä ja voin ihan hyvin lorvia neljä tuntia collegehousuissa sohvalla. Sama valheellinen kuvitelma ajan riittävyydestä saavutti myös ystäväni H:n, joka ilmoitti että ”laittaudutaan yhdessä aamupäivällä, tukat ja meikit ja kaikki. Ja mä haluaisin siihen hääkutsuun sopivat kynnet. Mut multa puuttuu valkonen lakka. Ja musta lakka. Ja sopiva leimauslaatta. Nii ja ne leimausvälineet…enkä mä kyllä osaa leimatakaan. Aluslakka mulla on kyllä”.
Muuten kauheen kiva suunnitelma, mutta H miehineen saapui meille 2,5 tuntia ennen häiden alkamisajankohtaa. Mäkkäriruokien kanssa. Pitäähän ihmisten syödä, että jaksaa sen 20 minuutin vihkimisen ajan olla louskuttamatta leukojaan. 2,5 tunnin laittautumisajasta käytettiin vaatimattomat 1,5 tuntia syömiseen ja kinasteluun siitä, kuka kirjoittaa kortin ja mikä värssy siihen tällä kertaa valikoituu.
On kieltämättä aavistuksen kuumottavaa huomata, että 60 minuutissa pitäisi lakata ja leimata kynnet, laittaa kahden emännän tukka ja selviytyä juhlapaikalle ajoissa julkisilla liikennevälineillä. Päätettiin, että ainakin otetaan taksi. Ei se aikaa säästä, mutta tuntuupahan kiire hienommalta.
Omat kynnet olin tehnyt jo edellisenä päivänä asusteisiin sopiviksi, mutta H:n kynsille piti saada valkoisella pohjalla musta art deco -henkinen leimaus. Kiireestä huolimatta leimauskuviota valittiin pitkään ja hartaasti ja sitten kasattiin kaikki tarvittavat välineet pöydälle. Sen jälkeen lakattiin kynnet valkoisella ja läntättiin nimettömiin yhdet viiksitarrat. Melkein sama asia kuin art deco -leimaus. Kuvaa ei ole, koska sitä ei haluttu ottaa (ja koska naisen ”MÄENOLELAITTANUMUNTUKKAA”-huuto varttia ennen lähtöä ei kannusta kameran esiinkaivamiseen). Päällyslakkaa sudin vielä siinä vaiheessa kun taksi kaarsi jo pihalle.
Taksissa yksi seurueesta esitti huolettoman kysymyksen: ”hei kellä se kortti on?” Taksiin laskeutui pariksi sekunniksi kuolemanhiljaisuus, joka rikkoutui sitten äänekkäällä syyttelyllä. Osapuolten kesken vallitsi huomattava erimielisyys siitä, kenen vastuulla kortin mukaan ottaminen oli. Sen, joka pakkasi laukun, sen, joka otti laukusta viime hetkellä jotain pois vai sen, joka kirjoitti kortin? Yhteisymmärrykseen ei päästy. Itse olin kyllä sitä mieltä, että kortin kirjoittaja laittaa kortin ensin kuoreen ja sitten laukkuun ja on luonnollisesti korttivastaava. Mitään perusteita tälle päättelyketjulle ei ole ja olen aavistuksen pahoillani tästä syyllistämisestä, mutta vetoan siihen ylitsepääsemättömään katkeruuteen joka mut valtasi kun tajusin etsineeni korttia kaupoista ihan turhaan. Ilmoitin myös suureen ääneen kuinka blogin lukijat ei ikinä tuu uskomaan että epäonnistuttiin kolmannen kerran putkeen tässä korttibisneksessä. Taksikuski näytti aavistuksen ahdistuneelta.
Otin kuvan todisteeksi.
Ehdittiin sentään paikalle ennen hääparia. Tilaisuus oli oikein koskettava ja osattiin peräti käyttäytyä. Vihkimisen jälkeen juhlaväki ja hääpari kokoontui kirkon pihalle yhteiskuviin. Ympäristö oli oikein kaunis lukuunottamatta erästä herrasmiestä, joka oli päättänyt leiriytyä viltille kirkon pihalle aurinkoa ottamaan. Oli sillä jotkut miesstringit päällä, mutta ei valitettavasti mitään muuta. Aivan normaalia, kuka nyt EI hengaile kirkkojen pihalla alusvaatteisillaan? Miesstringit oli kyllä sinänsä helpotus, sillä iso maha peitti ne aluksi ja luulin äijän hengailevan ihan Aatamina. Meillä oli kyllä IT-tuen kanssa vähän eriävä näkemys ko. henkilöstä:
”Ai niin siellähän oli se nudistiäijä! Pakko kirjottaa siitä.”
”Ei se ollu mikään nudisti! Se oli aivan selvästi jonkun uskontokunnan edustaja -rantojen mies.”
”mitäh, miten niin”
”no se istu siinä Hare Krishna -asennossa ja sen viltti oli täynnä kaikkia uskonnollisia artefaktoja.”
”…mitä artefaktoja”
”no sellasia jotai Kinderleluja”
”????”
Voisko joku kertoa millä uskontokunnalla on tapana kerätä Kinderleluja ja istua ”Hare Krishna -asennossa” alusvaatteisillaan? Liityn heti.
Omiin hääkynsiini olin kerrankin tyytyväinen. OPI:n You Don’t Know Jacques löytyi 8 eurolla Emotionin alelaarista ja on ihanan sävyinen ja hyvälaatuinen klassikkolakka, kuvissa kaksi kerrosta. Barry M:n Gold Foil leimasi kuin unelma, parempaa leimauslakkaa ei voi olla olemassa. Kuvio on BundleMonsterin laatasta 313, pallot tein samalla Barry M:llä ja pilkkutikulla.
Vielä yhdet häät. Mikä on todennäköisyys sille, että kortti on neljännellä yrittämällä a) ostettuna etukäteen b) mukana?
Translation: We attended our friend’s wedding a week ago and this was the manicure I wore that day. Polishes used here are OPI You Don’t Know Jacques (two effortless coats) and Barry M Gold Foil, which is by far the best stamping polish ever. Stamping was a breeze with this one and I really liked the result :)