Enkä minä koskaan kävele yksin

Tämä postaus on niin vaikea kirjoittaa, että olen onnistuneesti sitä jo liki kolme viikkoa lykännyt. Hieman reilut puoli vuotta sitten kirjoitin vastaavan jutun Bobbysta, ja nyt sama on taas edessä. Vimman aika mennä oli 19.8.2015.

Vimma 5v.
Vimma 5 v.

Vimma oli mun ensimmäinen koira. Se oli mieletön narttu, siitäkin huolimatta että sen kohdalla monta asiaa meni pieleen. Vimma oli nuorena oikea räyhähenki – lahjomaton, hullunrohkea, härkäpäinen ja nopeasti kuumuva. Geenilotossakaan ei onni suosinut, ja terveysongelmia oli ihan riittämiin. Ei ehkä ihan ensikoiramateriaalia sinänsä, mutta ainakin lähti luulot pois: kuvitteltiin tietävämme koirista paljonkin, kunnes Vimma tuli ja osoitti ettei me tiedetä mitään. Tulin monta kertaa lenkiltä parkuen, takin hiha koiran hampaiden jäljiltä riekaleina ja varmana siitä, etten koskaan tule pärjäämään sille koiralle. Mutta niin vain särmät hioutui, taidot kasvoi ja hermot rauhoittui. Vimmasta tuli sittenkin sellainen koira, jonka käytöstä aivan poikkeuksetta ihasteltiin ja kiiteltiin, ja joka paransi monta ihmistä koirapelosta. Vimma oli jotenkin aivan ihmeellisen persoonallinen ja jäi poikkeuksetta ihmisten mieleen.

Vimma 7 v.
Vimma 7 v.

Neljännen ikävuoden kynnyksellä Vimman takajalan sisäreidestä ja saman jalan kintereestä löytyi rasvakasvaimia, jotka normaalisti ovat kapselissa ja siten myös helpohkosti poistettavissa. Vimman tapauksessa kapselia ei ollut ja rasvasolut levittäytyivät lihasten ja jänteiden sekaan. CT-kuvissakin käytiin ja ne kuvat olivat murheellista katseltavaa. Vimma leikattiin, mutta kasvaimia ei voitu poistaa. Patologi arvioi, että vaikka histologisesti kasvain on hyvälaatuinen, käytännössä se on kuitenkin pahanlaatuinen, koska se jatkaa kasvamistaan ja lopulta tekee jalasta käyttökelvottoman. Ainoa hoito olisi ollut jalan amputaatio, mutta sitä me ei edes harkittu. Ennustetta ei oikein osannut kukaan antaa, mutta CT-kuvauksen tehnyt eläinlääkäri sanoi, että puoli vuottakin on aika pitkä aika. Kolme vuotta Vimma kuitenkin jaksoi vielä kasvainten löytymisen jälkeen.

Vimma ihan pienenä
Vimma ihan pienenä
.
.
10 kk
10 kk

Vimmalla oli aina älyttömän korkea kipukynnys, eikä se koskaan ulissut tai vinkunut vaikka olisi sattunutkin. Siksikin aika kasvainten löytymisen jälkeen oli koko ajan huolen värittämää. En tiennyt paljonko aikaa oli jäljellä, enkä tiennyt näyttäisikö Vimma kipuja jos sillä olisi niitä. Bobbyn kuoleman jälkeen eli viimeisen puolen vuoden aikana Vimma kuitenkin selvästi muuttui, siitä tuli yhtäkkiä vanhus. Vimma harmaantui ja hidastui, vaikka oli vasta 7 vuotta. Kyllä se leikki vielä ja telmi Riehan kanssa, mutta liekki oli hiipunut. Se ei ollut meidän sähikäinen enää, se taipui sairauden edessä. Kun sillä sitten yhtäkkiä alkoi juoksu joka pitkittyi, mulle tuli sellainen olo että tässä tää nyt on. Ja niin se oli. Vimman vei lopulta kohtutulehdus, joka terveen koiran kohdalla olisi ollut leikkauksella hoidettavissa, mutta Vimman liikuntakyky oli jo jalan kasvainten vuoksi selvästi heikentynyt eikä leikkauksessa olisi ollut mitään järkeä. Oli pakko päästää irti.

.
.

Mulle oli koko ajan hirveän tärkeää se, että minä ja IT-tuki osattaisiin tehdä päätös luopumisesta ennenkuin Vimmalta katoaa silmistä elämänhalu ja se alkaa kärsiä. Bobby kärsi viimeiset tuntinsa ja se oli niin hirveää katseltavaa, että halusin sen edes Vimman kohdalla välttää, kun Bobbyn kanssa siihen ei ollut mahdollisuutta. Se onnistui kuin ihmeen kaupalla. Vimma ei kärsinyt, mutta yhtään lisäpäivää se ei myöskään olisi jaksanut.

Vimma oli osa meitä, se oli ollut kaikissa isoissa elämänmuutoksissa mukana ja sen kanssa me kasvettiin yhdessä. Kun Vimma tuli meille, me oltiin huolettomia kakaroita. Lähtiessään Vimma jätti meidät taakseen aikuisina, ehkei enää niin huolettomina, mutta paljon kokeneina. Vimma myös opetti mulle kaiken minkä tiedän koirista. Se opetti vastuuta, periksiantamattomuutta, sisukkuutta ja luopumistakin. Kävin Vimman kanssa monella tapaa kovan koulun. Sitä ei edes tajua kuinka paljon voimia sairaasta koirasta huolehtiminen vie, kunnes se loppuu. Ja sitten kun se loppuu, takki on aivan tyhjä, ja silti miettii olisiko voinut tehdä vielä enemmän.

7 kk
7 kk
.
.

Hain Vimman tuhkat tänään. Harvoin on askel niin raskas ja pahvilaatikko niin painava. Tuntui että siinä laatikossa on kaikki surut, kaikki muistot, kaikki kasvukivut ja menetykset, kaikki. Ja pala minusta. En vieläkään voi käsittää että Vimma on poissa, koska sehän on ollut meillä aina. Se näki minusta enemmän kuin kukaan ihminen, ja tykkäsi minusta silti. Siinä se koirien hienous onkin; ne eivät rakasta sinua persoonasi vuoksi vaan siitä huolimatta.

Me ollaan nyt menetetty kaksi perheenjäsentä puolen vuoden välein, molemmat ennen aikojaan. Se on hirveän raskasta eikä mulla ole sen varalle oikein sanojakaan. Elämä meni nyt näin. Kyllähän koiran ottaessa siihen varautuu että yhteinen aika on verrattain lyhyt, mutta se kuinka tärkeä siitä koirasta tulee…siihen ei voi varautua.

.
.
.
….and I will never walk alone

Kiitos Vimma että kävit meillä. Teit minusta paremman, meistä vahvemmat ja muistoista kultaisemmat. Sano terveiset Bobbylle. Meillä on teitä ihan hirveä ikävä.

Translation: Rest in Peace Vimma, 22.5.2008 – 19.8.2015. Love you. Say hi to Bobby for me. 

Kurkkasitko jo nämä?

42 kommenttia

  1. Voi, olen todella pahoillani. Tiedän osittain, mitä käytte läpi, me jouduimme tammikuussa luopumaan ensimmäisestä koirastamme aivan liian varhain. Voimia ja lämpimiä ajatuksia! !

  2. Voi eikä, nyt lähti kyllä kyynelkanavat auki. Osanottoni sinne, en voi edes kuvitella kykeneväni millään sanoilla sua auttamaan, mutta toivottavasti aika parantaa. Vimma on nyt paremmassa paikassa ja sillä on nyt kaikki hyvin ♥

  3. Voi ei, otan osaa! :( Mä en edes pystynyt lukemaan tuota tekstiä, alun vain. Enkä mä aio sitä lukeakaan, en vaan pysty. Hitto vieköön, mulla on tänään tärkeä palaveri ja nyt mä olen menossa sinne meikit poskilla! En osaa oikein muuta sanoa kuin voimia! <3

  4. Täällä on kaikkia hienovaraisia halauksia ja kuiskutuksia ja hellää kädestäpitelyä ja mun tekis mieli kirjottaa WÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!

    Voi Emma :'( <3

  5. Voi ei, oon niin pahoillani sun puolesta :'( PALJON jaksamisia teille kaikille (sulla on kyllä ollut aivan mieletön määrä kaikkea muutosta lyhyessä ajassa, että huh. Virtuaalihalaus ja tsemppipeukku sulle) <3

  6. Kyynelsilmin ollaan täälläkin. Sattuu erityisen paljon, koska Migo on syntynyt samana vuonna kuin Vimma ja silläkin on ekaa kertaa nyt terveysongelmia.

    Muista, et vaikka itse miettii mitä ois voinut tehdä enemmän, niin Vimma ei koskaan miettinyt niin. Koirat ei mieti sellasia, ne miettii herkkuja ja pupuja ja mutalätäköitä ja päiväunia. Vimmalla oli paras mahdollinen elämä teidän kanssa.

  7. Oon tosi tosi pahoillani! Pelkään niin paljon tota päivää ja toivon, että se on vielä jossain kaukana tulevaisuudessa. Voimia!

  8. Voi ei! Tuntuu kamalan pahalta ajatella, että menetitte taas rakkaan koiran. :( Mä toivon sulle hurjasti voimia tässä kauheassa tilanteessa. Jos se yhtään auttaa, niin pidä mielessä että Vimman elämä oli hyvä ja päätöksenne on varmasti ollut oikea. Ei ystävän voi antaa kärsiä, kun jotain on tehtävissä.

  9. Olen seurannut ihanaa blogiasi vasta jonkin aikaa, enkä ole tainnut kertaakaan vielä kommentoida. Nyt niin kuitenkin teen.

    Suuret osanotot isoon suruun :( Lemmikeistä luopuminen on niin raastavaa, kamalaa, surullista ja lopullista. Yhtäkkiä rakas ystävä ei olekaan enää siinä vierellä.

    Itselläni on 3- ja 6-vuotiaat rottweilerit. Vanhemman koirani sisko, rakkaan ystäväni koira, lähti juuri eilen viimeiselle matkalleen aggressiivisen ja hyvin nopeasti edenneen imusolmukesyövän uuvuttamana. Olen ollut kovin surullinen ystäväni puolesta ja nyt kun kävin lukemassa nämä sinun molemmat tarinasi, ei kyyneliltä voinut välttyä. Sitä niin aina toivoisi, että lemmikin saisi pitää luonaan mahdolisimman kauan, saisi nähdä kun se vanhenee, harmaantuu ja viisastuu. On niin väärin, että kaikkien kohdalla ei käy niin, osa lähtee aivan liian nuorena. Onneksi muistot säilyvät silti ikuisesti. Voimia!

  10. Ensinnäkin, osanotto ja superpaljon voimia teille. <3 Kirjoitit niin kauniisti Vimmasta. En epäile hetkeäkään, ettetkö olisi tehnyt kaikkesi ja vähän enemmän sen eteen. Vimmakin tietää sen, tuolla jossain. <3

    Itsellä ei ole koskaan koiraa ollut, mutta kissan menetys on aivan yhtä tuskallista. Murri oli meillä siitä saakka kun synnyin, se eli meidän kanssa, jaoin sille ilot ja surut, salaisuudetkin. Syntymästäni 17 vuotta eteenpäin, ja Murria ei enää ole. En voinut silloin sitä käsittää, enkä oikein vieläkään – vuosienkaan päästä. Tuska ja suru on loppunut, ja tilalle on tullut toivo ja usko siitä, että ei nämä olleet hyvästit.
    Päivääkään ei mene, ettenkö Murria ajattelisi, eikä vuotta jolloin en hänen päivänään sytyttäisi kynttilää.
    Siltikin – kipu on loppunut. Tallella kultaiset ja kauniit muistot jotka tuo hymyn huulille ja sydämeen. "Me tapaamme vielä."

  11. Otan osaa! Simmut märkänä tätä luin. Jaksamista, vaikka suru vie aikansa.

    Jotenkin sairaan koiran hoito tekee suhteesta vielä läheisemmän. Vuosi sitten sateenkaarisillalle matkannut Pikini oli erityisen rakas, ei vähiten (eikä eniten) sen takia, että mun oli pitänyt hoitaa häntä monta vuotta. Oli sydänvaivaa ja lopulta vielä pari vuotta Cushingin tautikin. Aina, kun vei koiran hoitoon, piti laittaa tarkat ohjeet ja annostellut pillerit mukaan. Vaikka Piki tuli minulle vasta noin 6 vuotiaana, suhde sen kanssa oli erityinen. Se muistutti monilta tavoiltaan Lulua, joka oli se mun ”Vimmani” eli eka koira, joka opetti koiruudesta paljon uutta, jonka kanssa koettiin paljon – elämän onnellisin ja synkin aika. Aina se oli vierelläni. Rehellisesti itkin vuoden ihan joka päivä, koska ikävöin sitä niin paljon.

    Oli aikaa paljon tai vähän, sitä ei ole koskaan tarpeeksi <3

  12. Tosi kurjia uutisia. Olen tosi pahoillani puolestanne ja otan osaa suureen suureen suruun. Paljon voina. Eläimen omistajan harteilla lepää painava vastuu ja sen rakkaan lemmikin haluaisi pitää aina vaan. Silti myös mielestäni parempi hippusen liian aikaisin kuin hetkeäkään liian myöhään.

  13. Haluaisin kirjoittaa pitkän kommentin, mutta en näe vetisiltä silmiltäni näppäimistöä kunnolla. Halauksia. <3 <3 <3

  14. Mä luin tän jo eilen, mutta en oikein tiennyt, että mitä kirjoittaa =(
    Oikeastaan tuo, mitä viimeisessä kappaleessa kirjoitit <3.

  15. Otan osaa suureen suruusi ja olen pahoillani, että jouduit luopumaan rakkaasta Vimmastasi. Lemmikistä luopuminen on tuskallista, ja siitä toipuminen vie aikaa. Onneksi kuitenkin jossain vaiheessa ne lämpimät muistot lemmikin kanssa vietetystä ajasta alkavat voittaa menetyksestä aiheutuneen surun. Paljon voimia ja jaksamista sinulle!

  16. Luin tämän töissä aamulla yhtenä päivänä. Työaikani ei ollut vielä alkanut, mutta olin jo maleksinut taksipaikalle, noin kymmentä minuuttia liian aikaisin. Siinä sitten näpräsin puhelinta kuluttaakseni aikaa ja luin pikaisesti blogeja läpi. Erehdyin lukemaan tämän ja siinä sitten olin silmät punaisena, ripsivärit poskella.

    Bobbyn menetyksen jälkeen kerroinkin omia kokemuksiani lemminkin (PERHEENJÄSENEN) menetyksestä.
    En voi sanoin kuvailla miten pahoillani olen puolestanne. Mutta myöskin hyvilläni, että saitte kokea tuon koiran voiman ja nauttia seurasta.
    Riehakasta jatkoa <3

  17. Mä olen lukenut tätä tekstiä ja kommentteja nyt jo kolme kertaa ja vihdoin pääsin loppuun asti. Itku silmässä edelleen. Enkä edelleenkään keksi mitä kirjoittaisin.

    Toivotan siis kovasti voimia sinne ja halauksia! <3

  18. Kylläpä tää otti mua pahasti,itkemisekshän tää nyt meni. Kun on lemmikin aika lähteä,tuntuu kun raaja amputoitaisiin – ei sitä voi paremmin kuvailla.

Vastaa