Ennenkuin alan kertoa postauksen varsinaisesta aiheesta, mun on pakko vähän tilittää. Jäin nimittäin muutama päivä sitten jumiin Stockan hissiin. En tykkää muutenkaan asioida Helsingin keskustan Stockalla, koska se on sellanen sekava Narnia ja tuun aina ulos eri ovesta kuin mistä oli tarkoitus. En myöskään löydä sieltä mitään ja koko ajan on sellainen eksymisen fiilis päällänsä. Noh, nyt olin Stockalla koska IT-tuki halusi Herkusta sämpylöitä. En muistanut reittiä Herkkuun, vaan päädyin apteekkiin ja tuhlasin rahaa ja lompakon turvallisuuden vuoksi päätin mennä Herkkuun lopulta hissillä ja myös poistuin sieltä samaa reittiä. Se oli virhe. Heti kun hissi lähti liikkeelle, kuului iso rysäys, hissi heilahti ja tärisi, meni hetken ylöspäin omituisten äänten saattelemana ja sitten pysähtyi eikä ovet auenneet.

Niinhän sitä kuvittelee että pysyisi tiukassa tilanteessa rauhallisena, mutta voin kertoa että syke pomppasi huippulukemiin heti sen ensimmäisen rysähdyksen kohdalla ja sitten kun ovetkaan eivät auenneet, oli mielessä kyllä aika maailmanlopun meininki. Ja siis minähän olin ypöyksin siellä hississä (sekin on aika outoa, keskimäärin on nimittäin todennäköisempää voittaa lotossa kuin päätyä Helsingin Stockan hissiin yksin). Ensimmäinen reaktio: FAK FAK FAK FAK MITÄ MÄ TEEN ja täydellinen jäätyminen. Toinen reaktio 2 sekuntia myöhemmin: hakkaan joka ikistä hissin nappia raivokkaasti ilman mitään tulosta. Kolmas reaktio: aivot alkaa hiljalleen raksuttaa ja nojaan varmaan puoli minuuttia hälytysnappiin. Eikä mitään tapahdu. Se muutamia kymmeniä sekunteja kestänyt hiljaisuus hälytysnapin painamisen jälkeen oli kyllä painostavin koskaan. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kuulin puhetta kaiuttimesta ja sopersin että oon jumissa Stockan hississä ja täysi hysteria on ihan nurkan takana. Naisääni kertoi mulle ikäänkuin rauhoittavasti, että ”älä huoli, hissi ei ole ilmatiivis joten et voi ainakaan tukehtua sinne”. Rauhoittavaksi tarkoitettu lause ei kyllä ihan ajanut asiaansa, koska mä en ollut edes ehtinyt päästä kauhuskenaarioissani sinne saakka että happi voisi loppua siitä kuolemanloukosta. Mulle kerrottiin että apua on pyydetty mutta aikataulua ei osata nyt vielä antaa. Eipä rauhoita sekään.

Soitin paniikkipuhelun IT-tuelle, jonka ensimmäinen kysymys oli, että sainko ostettua ne sämpylät ennenkuin jäin jumiin :D IT-tuki selitti kyllä myöhemmin kysyneensä asiaa vain sen vuoksi etten keskittyisi pelkkään panikointiin, mutta oon aika varma että se oli ihan oikeasti huolissaan niistä herkkusämpylöistään…puhuin IT-tuen kanssa puhelimessa niin kauan että apu saapui ja yritin keskittyä järkevään hengittämiseen. Oli ihan kamalaa kuulla koko ajan ympäriltä räminää ja rytinää ja hissien ääniä, kun ei nähnyt ulos eikä tiennyt mitä ympärillä tapahtui. Kerkesin aika monta kertaa kuvitella syöksyväni kohta hissikuilun pohjalle varmaan kuolemaan (todellisuudellahan ei ole mitään sijaa paniikkikuvitelmissa, joten pieni liioittelu kauhuskenaarioissa lienee luonnollista). Lopulta ovelta kuului rapinaa ja kaksi virkailijaa alkoi kammeta jumittuneita ovia auki. Lopetin puhelun dramaattisesti sanoihin ”NÄEN VALOA!!! moikka” mikä IT-tuen mukaan kuulosti siltä kuin olisin ollut viikkokausia sortuneessa kaivostunnelissa. No siltä se tuntuikin kyllä. Oli tosi lähellä etten kapsahtanut vartijaparkojen kaulaan nyyhkyttäen, mutta sain hillittyä itseni eli pelkästään kailotin ”OUMAIGAAD EN OO KOSKAAN ILAHTUNUT IHMISTEN NÄKEMISESTÄ NÄIN PALJON HUHHUH SAATANA HIRVEETÄ”. Halaaminen olis kyllä melkein ollut hillitympää. Sain käteeni 5 euron kahvilipukkeen korvaukseksi traumatisoitumisesta (aika halvalla meni) ja ostin koko rahalla Mövenpickiä ja mätin jäätelöä naamaani tärisevin käsin ja päätin, että ne kalorit palaa ihan perinteisesti portaissa. Huhhuh.

Kylläpä helpotti avautua, nyt päästään jopa asiaan. Oon vähän surkimus mitä tulee huulimeikkeihin, sillä vaikka joka aamu jotakin huulilleni laitan, en juuri koskaan muista tai viitsi lisäillä huulipunaa tai -kiiltoa päivän mittaan ja siksi etsin aina mahdollisimman pitkäkestoisia vaihtoehtoja. Bernerin bloggaajatapahtumassa tänä keväänä mulle laitettiin huulille Rimmelin Provocalips -huulituotetta, ja kun sitä oli mun huulilla vielä seuraavana aamunakin, laitoin heti Bernerille viestiä ja sanoin että näistä mä haluan kirjoittaa. Sain sitten testattavaksi kolme sävyä, tulenpunaisen Kiss Me You Foolin, vaaleanpunaisen Dare to Pinkin ja mauven sävyisen I’ll Call Youn.

Provocalipsit toimivat siten, että huulille laitetaan ensin hylsyn toisesta päästä väriä, annetaan aavistus kuivahtaa ja sitten lisätään kirkas ”päällyskerros” huulille toisesta päästä. Tämän yhdistelmän luvataan kestävän huulilla 16 tuntia. Provocalipsit ovat varsin räyheän sävyisiä, mutta hillitympääkin tulosta saa aikaiseksi kun töpöttelee sävyä huulille ja pyyhkii liiat värit applikaattorista pois ennen levitystä. Muista, että huulten pitää olla puhtaat ja kuivat ennen levitystä – älä siis laita primeria, puuteria, meikkivoidetta saati huulirasvaa Provocalipsien alle.

Tein havainnollistavan kestotestin siten, että levitin sävyjä kämmenelle ja kuvasin kättä pitkin päivää. Sävyt olivat mun kädessä ihan tavallisena työpäivänä, joten pesin käsiä ahkerasti enkä muutenkaan varonut kättä mitenkään. Sen toki tein että vältin kyseisen kohdan rasvaamista, sillä Provocalipsit lähtevät pois öljypitoisella putsarilla ja lisäksi huulirasvat ja jopa hyvin rasvaiset ruuat ovat Provocalipsien vihollisia.

Tässä värit ovat juuri levitetty eivätkä ole vielä edes kuivuneet (kuva on otettu eri päivänä kuin kestotestin muut kuvat, koska en työaamun hötäkässä ehtinyt kuvata swatcheja tuoreeltaan).

Tässä värit 7,5 tunnin kuluttua…

17 tunnin kuluttua…

ja 36 tunnin kuluttua.

Ihan uskomaton tulos, eikö! Oon käyttänyt I’ll Call You -sävyä ihan älyttömän paljon, sillä se sopii lähes mihin tahansa meikkiin. Dare to Pink on mulle liian vaalea ja huulet katoaa kokonaan, ja Kiss Me You Fool ei ole ihan arkipäivän sävy mulle, mutta I’ll Call You on ihan täydellinen.

Lopuksi vielä arkistakin arkisempi kuvaräpsäys, jossa I’ll Call You on tositoimissa (tosin hyvin kevyesti töpöteltynä ja siksi sävykin näyttää vaaleammalta). Kuva on otettu joskus keväällä pitkän työpäivän jälkeen. En ole koskenut huulimeikkiin aamun jälkeen ja kuvassa I’ll Call You on ollut huulilla runsaat 10 tuntia.

Provocalipsit maksavat 9,90 euroa, joten kalliista tuotteesta ei tosiaan ole kysymys. Hinta-laatu -suhde on ihan ällistyttävän hyvä. Ainoan miinuksen annan sävyvalikoimasta: tarjolla on näiden kolmen sävyn lisäksi voimakkaan fuksian sävyinen Little Minx ja rusehtava Skinny Dipping. Vähän pehmoisemmat ja ns. helpommat sävyt puuttuvat miltei kokonaan, ja minä tietysti korallifriikkinä toivoisin valikoimaan myös jotakin oranssihtavaa tai persikkaista sävyä. Joka tapauksessa, suosittelen Provocalipseja ihan varauksetta, jos vain itselle sopivan sävyn löydätte.

Joko olette kokeilleet? Ja onko kukaan muu koskaan juuttunut hissiin? :D

Translation: Lip products are somewhat problematic to me. I use lipstick or lip gloss every day but nearly always forget to re-apply them, so most of the time I just do my lip make-up in the morning, enjoy it for a few hours and then it’s gone. That’s why I’m always looking for long-lasting lip products. Rimmel Provocalips are so far the best I’ve found. They last so long on the lips it’s ridiculous :D In order to demonstrate this I swatched three Provocalips lip colours (press samples) on my hand and took pictures after 7,5 hrs, 17 hrs and 36 hrs. Look how well they lasted! I washed my hands countless of times and didn’t try to be extra careful or anything. The bottom pic shows Rimmel Provocalips I’ll Call You on my lips after more than 10 hrs. The shade is still clearly visible even though I applied it really lightly and didn’t do any touch-ups. AMAZING.