Mä tarvisin jonkun henkilökohtaisen avustajan tai edunvalvojan tai holhoajan kun ei tästä tavallisesta elämästä näytä tulevan yhtään mitään. Perjantaina mun piti vetää sellainen koulutustyyppinen tilaisuus töissä klo 8:30 ja ajattelin jo edellisenä iltana, että olispa kyllä karseaa jos sattuisi nukkumaan pommiin. NOH KAPPAS VAAN, heräsin 8:05. Se on jännä miten sitä tietää nukkuneensa pommiin jo ennen kuin ehtii katsoa kelloa. Räjäytin itseni ylös sängystä, kaavin päälleni ensimmäiset käsiin osuneet vaatekappaleet (harmittavasti käsi osui ensimmäisenä likapyykkiin, mutta sen asian rekisteröin vasta töissä kun näin paidassa olevat tahrat ja haistoin itseni..), syöksyin alakertaan, ruokin koiran heittämällä nappulat kuppiin ja raejuustopurkin lutsivoltilla lattialle, harjasin hiukset ja pesin samalla hampaita (tässä kohtaa vanhan rumpalin motoriikasta oli kyllä hyötyä) ja rynnin autoon ihan maantiekiitäjänä. Olin töissä reteästi minuuttia ennen tilaisuuden alkamisaikaa ja tulin tervehtimään osallistujia vessaharjan näköisenä ja tyynyn kuva naamassa. Itse tilaisuus oli aika ruumiistairtautumiskokemus enkä siis paljoakaan höpinöistäni muista, ja veikkaan että kukaan osallistujista ei tajunnut sitäkään vähää. Tilaisuuden jälkeen pitikin lähteä kaahaamaan takaisin kotiin käyttämään koira ulkona, kun en aamulla sitä ehtinyt tehdä. Sain onneksi työkavereilta aamiaiseksi sitruunakakun palasen. Se oli ekalla haukulla oikein hyvän makuinen ja sitten tiputin sen lattialle. No, sain maistettua sentään. Rieha oli kotona onneksi siivonnut sen raejuustoräjähdyksen, jotain hyötyä siis Riehastakin joskus on. Juoksin koiran kanssa karseeta munaravia peruslenkin (oli muuten kirjaimellisesti juosten kustu) ja sudin takaisin töihin, ja loppupäivä menikin räjähtänyttä aikataulua paikkaillessa. Tosi semmonen rentouttava aamu.
Viikonloppu meni kaverin polttareissa humpatessa, ja siksi ei postauksiakaan ilmestynyt. Maanantaina olin aivan valmis ottamaan uuden viikon avosylin vastaan, heräsin ajoissa, hyvillä mielin lähdin töihin ja nakkasin taloyhtiön sekajäteastiaan iloisessa kaaressa sekä koirankakkapussin että auton avaimet.
Siinä ois heikompaa väestönosaa voinut alkaa kevyesti vituttaa. Ja alkoikin. Voin kertoa että ole mitään hyötyä olla täsmällisesti aikataulussa siinä vaiheessa kun täyden sekajäteastian _pohjalla_ kimmeltää auton avaimet. Semmosta aikataulua ei olekaan mikä sen kestäis, eikä psyykettä.
Ajattelin ensin että no ei tässä mitään, pyydän apua joltakulta minua pidemmältä ihmiseltä ja homma hoituu. Harmi vaan että taloyhtiössä ei ollut ketään paikalla ja kaduillakin kulki pelkkä tuuli. Siinä saa aika tavalla joogata jos aikoo tämmösellä 160 cm varrella yltää roskiksen pohjalle kurottamaan ja vaikka mä kuinka olin asanoissa ja vedin napaa selkärankaan niin ei siitä tullut lasta eikä banaania. En päässyt lähellekään avaimia, mutta jouduin ottamaan epämiellyttävän läheisen katsekontaktin etanaan ja sotkin vaatteeni aivan totaalisesti pihkaan ja johonkin muuhun eloperäiseen mähmään, jonka alkuperää en edes halua tietää. Siinä vaiheessa alkoi jo mennä pata jumiin ja juoksin takaisin kotiin hakemaan jotain kättä pidempää. En oikein osaa selittää sitä ajatusketjua jonka lopputuloksena palasin roskakatokselle vasaran kanssa. Ei se kyllä kovin voittava konsepti ollut.
Tässä vaiheessa huomasin pahaa-aavistamattoman mummelin viereisen taloyhtiön pihalla ja säikäytin hänet pahanpäiväisesti juoksemalla kohti vasaraa heiluttaen. Sain kuitenkin asiani selitettyä ja mummeli lähti hakemaan apujoukkoja. Ilmeisesti valinnanvaraa ei juuri ollut, koska hän palasi takaisin mua lyhyemmän papparaisen kanssa, joka oli arvatenkin nähnyt molemmat sodat ja oli ketterä kuin kirjahylly. Tilanne oli kaikin puolin absurdi, sillä pappa ei puhunut mulle sanaakaan koko aikana, lähti vain suinpäin sohimaan roskista sauvakävelysauvalla aivan järkeä vailla. Mä oikeasti odotin koko ajan että mulle kerrotaan että olen piilokamerassa. Sauvasohimisesta ei juuri tulosta tullut mutta pappa ei myöskään reagoinut millään tavalla mun ehdotuksiin avainten olinpaikan tarkastamisesta, sauvan kumitupin poisottamisesta tai ylipäänsä jollain tavalla koordinoidusta toiminnasta. Lopputulema oli se, että tuuskasin papan kanssa samalla neliömetrillä kiusallisen lähekkäin pari pitkää minuuttia ja lopulta mulla oli ne hiton avaimet kädessä. Pappa lähti pois sanomatta mitään. Kovasti kyllä kiittelin.
Kiva oli sitten olla töissä jätteenhajuisena ja pihkan peittämänä. Hitto mitä ydinasekamaa se pihkakin on, sillä varmaan liimais vaikka tapetit seinään ja tulos säilyis äidiltä tyttärelle. Ainakin mun mekko liimaantui todella aggressiivisesti rintakehään. Unohtakaa ne tissiteipit iltapuvuista, pihka hoitaa homman!
Mä en oikein tiedä mitä pitäisi loppuviikolta odottaa. Taidan vetää kaikki töpselit irti seinistä ja heijata itseäni nurkassa.
Ai niin, kynsillä on edellisessä postauksessa esitelty Picture Polishin Salt Water. Leimat on MoYoun seilorilaatoista ja ne on leimattu Picture Polishin uudella kirkkaalla jättileimasimella, joka on PALJON helpompi käyttää kuin pienemmät kirkkaat leimasimet. Mutta siihen asiaan palaan joskus seuraavassa jaksossa, kun olen hieman koonnut itseäni.
Pysykää turvassa, ystävät. Maailma on uhka.
P.s. Miten pihkan saa pois vaatteista? Ei ainakaan pesemällä, sen totesin jo.
(Leimasin saatu CesarsShopista.)
Translation: Picture Polish Salt Water continues to wow me and the new humongous clear stamper (press sample) doesn’t fall far behind either. Works like a charm!