Rieha 1 v.!

Rieha täytti kokonaisen vuoden muutama päivä sitten. Musta tuntuu ettei se ole kasvanut juuri ollenkaan, mutta kuvamateriaali näyttää väittävän muuta :)

8-9 vkoa
8 vkoa
.
8 vkoa
8 vkoa
8 vkoa
.
.
10 vkoa
10 vkoa
.
.
Vimma ja Rieha
Vimma ja Rieha
14 vkoa
14 vkoa
14 vkoa
14 vkoa

Se onnistunut yhteiskuva…Riehalla ikää 18 viikkoa ja Vimma näyttää esim. lehmältä.

18 vkoa..
18 vkoa
.
20 vkoa (about)

Puolen vuoden iässä Rieha alkoi näyttää jo suurinpiirtein oikealta koiralta :)

6 kk
6 kk
6 kk
6 kk

Nyt Rieha on vielä kapea ja hontelo, mutta alkaa olla suht koht aikuisen koiran mitoissa. Kai. Tosin se on nyt saman kokoinen kuin Vimma oli, vaikka se oli sentään narttu. Mun puolesta Rieha sais kyllä kasvaa vielä, katsotaan kuinka käy :) Painoa Riehalla on nyt noin 29 kg mikä on vähemmän kuin Vimman aikuispaino. Bobbyhan olikin ihan omassa sarjassaan, se painoi liki 40 kiloa ja oli varmaan kymmenen senttiä korkeampikin kuin Rieha on nyt.

10 kk
10 kk
10 kk
10 kk
1 v.
1 v. päivänsankari lahjalehmänsä kera

Kauhea suttukuva! Huomaa kyllä että kun syksy ja talvi alkoi, loppui myös kunnon valokuvat ja Riehan elämän jälkimmäinen puolisko on taltioitu vain tuhnuisin puhelinkuvin. Pitäis ehkä terästäytyä asiassa, kun nyt alkaa olla vähän valoakin aina joskus.

Vuosi on ollut tolkuttoman raskas, kuten ehkä koontipostauksestani muistatte, joten olen sisänsä ilahtunut että Rieha ylipäänsä on yhtenä kappaleena edelleen. On mulla kuitenkin huono omatunto siitä, että Riehalle ei ole riittänyt läheskään niin paljon aikaa ja resursseja kuin Vimmalle aikoinaan. Rieha on peruskiltti ja ihana koira, mutta ei mulla vieläkään helppoa sen kanssa ole. Hihnassa sekoilu, kiskominen ja rempominen jatkuu yhä vaan, namit ei edelleenkään kelpaa, ja nyt esiin on tullut myös erinäisiä pelkoja kuten lumiukot ja AUTO. Ei Rieha missään vaiheessa ole varsinaisesti pitänyt autolla matkustamisesta, mutta on kuitenkin hypännyt itse kyytiin ja pitemmillä matkoilla nukkunut autossa ihan rauhassa. Nyt pari päivää sitten se kuitenkin yhtäkkiä löi täysin liinat kiinni eikä suostunut menemään autoon. Hermo meni ja pakko oli lähteä, joten laitoin koiran autoon väkisin (eli siis nostin sen sinne raivokkaan kiroilun saattelemana, ei sen kummempaa). Nyt en saa Riehaa edes parkkipaikalle. Namit ei kelpaa, lelut ei kelpaa, joten siedätä siinä sitten. No, mulla on kyllä suunnitelma… oon nytkin lähdössä antamaan Riehalle iltaruuan parkkipaikalla. Wish me luck. Ehkä ens kesään mennessä päästään jo muutaman metrin päähän autosta :)))))))))))

Mä niiiiiiiiiiin toivon että kyse on vain murrosiästä, mutta en voi olla ajattelematta sitäkin vaihtoehtoa että oon lyhytpinnaisuuteni ja näemmä myös osaamattomuuteni ansiosta pilannut koko koiran. Tosin muistan kyllä, että ajattelin Vimmasta ihan samoin silloin kun se oli 1-1,5 vuoden ikäinen….Vimma vaan oli eri tavalla haastava, se oli lähinnä hullunrohkea ja uppiniskainen. Rieha on ihan toista maata joten oon vähän hukassa. Enkä tajua näemmä nuorten urosten sielunelämästä mitään. Saa nähdä mitä keväällä tapahtuu kun narttujen hajut täyttää ilman. Noh, sitä odotellessa. Nyt sanokaamme onnittelut tuolle nuorelle sällille, joka pitää minut nöyränä, huumorintajuisena ja…no, semisti epätoivoisena ja tietoisena omista puutteistani. :D

Translation: The dog that keeps me grounded and humble just turned 1 year old. HBD Rieha! :)

Continue Reading

Draamaa ja La Vie en Rose

Mulla on nyt pieni henkilökohtainen draama tässä käynnissä. Meidän koira Rieha on nyt 9 kuukauden ikäinen ja näemmä nyt on uudestaan alkamassa se vaihe, kun vauhtia on enemmän kuin älyllistä kapasiteettia. Ilmeisesti murkkuikä kolkuttelee ovella. Hihnakäytös on ollut aika vaihtelevaa, mutta koirapuistolle päin vievä tie on ollut tasaisesti vaikea. Puistoonhan pitäis Riehan mielestä päästä ihan satasta ja mielellään ilman taluttajaa. Taluttaja taas kulkisi mielellään puistoon pitäen tiiviin katsekontaktin sivulla kauniisti tanssahtelevaan koiraansa. Siinä on ristiriita, joka toissapäivänä oli kaataa tämän hallituksen. Pitkän työpäivän jälkeen lähdin nälissäni (eli lähtökohtaisesti murhanhimoisena) ulkoiluttamaan energiaa pursuavaa koiraa, joka liikkui eteenpäin lähinnä tasajalkahypyin. Oli pimeää ja satoi vettä ja paleli ja väsytti ja vitutti. Paitsi koiraa, joka oli onnensa kukkuloilla tietenkin. Alkumatka menee aina kohtuullisesti, mutta kun tullaan kotitien päähän, Rieha kieltäytyy syömästä nameja (eli sitä ei voi palkita) ja sen aivoissa apinat hakkaa lautasia eikä mikään käsky mene siitä metakasta läpi. Siinä me sitten taivallettiin jotain 300 metrin matkaa puoli tuntia. Rieha sinkoaa hihnan päähän, minä pysähdyn ja odotan että Rieha palaa takaisin, tulee rinnalle ja ottaa katsekontaktin, ja sitten jatketaan matkaa sekunnin ajan kunnes Riehalla taas hihna loppuu kesken, ja taas pysähdyn ja odotan. Kuvio toistui sen verran monta kertaa että oli aika Päiväni murmelina -fiilis. Muutamaa metriä ennen koirapuiston porttia koiralla lopulta paloi sulake (mulla se oli kärähtänyt jo monta sataa metriä aiemmin tosin) ja se teki kuolemaa halveksuvan kamikazeloikan hihnan päähän, repäisi itsensä irti mun otteesta ja samalla repesi keskisormen kynsi puoliksi irti. I kid you not. Teki kuulkaa nannaa. Siinä vaiheessa oli aika Hulk-olo, mutta ei siinä muu auttanut kuin hakea koira takaisin ja aloittaa lähestyminen uudestaan. Ja kyllä, lopulta mentiin portille ilman ryntäilyä, mutta siinä vaiheessa mieliala oli synkkä ku suolampi ja kysyin puistossa olleelta rouvalta, paljollako hän ostaisi nätin urospennun. Vaihdossa tarjouduin ottamaan toisen hänen kauniisti käyttäytyvistä tollereistaan. Kauppoja ei syntynyt, mihin varmaan vaikutti sekin että keskustelun aikana Rieha ryntäili päättömästi pitkin puistoa ja tutki, voisiko mutalätäkön läpi kaivaa itsensä Kiinaan.

Nyt olisi tietenkin hienoa päästä kertomaan, kuinka sinnikkyyteni ansiosta tänään menimme kauniisti yhteistyössä ja nätisti kävellen koirapuistoon ja aurinkokin paistoi, mutta höpönpöppöjä. Sama sää, sama väsymys, sama nälkä ja sama sulakkeen palaminen molemmilla. Erona tosin se, että nyt ennakoin kamikazehypyn paremmin eikä Rieha saanut riuhtaistua itseään vapaaksi JA se ees-taas -jumppaaminen alkoi vasta noin 150 metriä ennen koirapuistoa! Tottiskentät, täältä tullaan ihan kohta…

.
.

Noh, tätä se koiran kasvatus joskus on ja luojan kiitos jokainen lenkki ei ole tuollainen, mutta joka tapauksessa kuvauskäden keskisormen kynsi on ja pysyy niin kamalan revenneenä, että siinä ei mikään paikkakaan kestä, mutta ei sitä voi leikatakaan, kun se on revennyt niin syvältä. Että näin. Uusia lakkauksia saatte siis tovin odottaa ja voi olla että seuraavat viikot on vähän enemmän muuhun kosmetiikkaan ja lifestyleen painottuvia :D onneksi varastossa on kuvia ja onhan mulla jemmassa vielä ne kysymyspostauksen kysymyksetkin, johon en ole vastannut. Jep, en ole unohtanut sitä!

Tällä kerralla tarjolla on kuitenkin juuri nyt kaupoissa oleva uutuuskokoelma, L’Oréal Paris La Vie en Rose, joka sisältää kolme huulipuna- ja kynsilakkaparia. Sävyt on nimetty Jennifer Lopezin, Naomi Wattsin ja Blake Livelyn mukaan.

.
.

Blake’s Delicate Rose -parissa huulipuna on herkullisen karkkipinkin sävyinen ja kynsilakka korallinen pinkki creme. L’Oréal Parisin kynsilakkoja en ole aiemmin koittanut ja yllätyin niiden siveltimestä, joka on liki identtinen Essien leveän siveltimen kanssa. Ehdoton plussa. Näin pitkille kynsille lakka tarvitsi kolme kerrosta peittääkseen täysin. Sävy on aivan ihana.

.
.
.
.

J’Lo’s Delicate Rose -parin puna on tumma magenta, joka huulilla onkin yllättävän kirkas, liki violetti sävy. Kynsilakka taas on tumma viininpunainen. Tämä lakka peitti kahdella kerroksella.

.
.
.
.

Naomi’s Delicate Rose -parin puna on roosa nude, ja kynsilakkaakin voi oikeastaan samalla sanaparilla kuvata. Lakka oli aika ohutta ja vaati kolme kerrosta peittääkseen.

.
.

Kaikki kolme huulipunaa jättää jälkeensä himmeän mattaisen jäljen, joka ei kuitenkaan ole niin ehdottoman kiilloton kuin joissain mattapunissa. Naomin huulipuna on mulle sopiva sävy, mutta kaksi muuta ovat liian kylmiä sävyjä istuakseen tähän naamaan. Mutta mullapa onkin kaksi siskoa, joille ne sopivat täydellisesti :)

.
.

Huulipunan ja kynsilakan sovittaminen toisiinsa on kiva idea ja itsehän olen juuri sellainen tyyppi, joka kiinnittää huomiota tällaisiin asioihin. Siis itsellänihän meikit ja lakat on aina eriparia tietenkin, mutta jos joku muu on hoksannut sovittaa ne yhteen, varmasti huomaan sen ja nostan kuvitteellista hattuani. La Vie en Rose -kokoelman kynsilakat eivät superharrastajalle tarjoa mitään maatamullistavaa, mutta punat ovatkin tämän kokonaisuuden Se Juttu. Nuo hylsytkin on minusta ihan valtavan kauniit.

Noh, olisko jollain rohkaisevia sanoja koirankoulutukseen ja/tai revenneen kynnen kasvatukseen? Anyone? :D

(Tuotteet saatu.)

Continue Reading

Enkä minä koskaan kävele yksin

Tämä postaus on niin vaikea kirjoittaa, että olen onnistuneesti sitä jo liki kolme viikkoa lykännyt. Hieman reilut puoli vuotta sitten kirjoitin vastaavan jutun Bobbysta, ja nyt sama on taas edessä. Vimman aika mennä oli 19.8.2015.

Vimma 5v.
Vimma 5 v.

Vimma oli mun ensimmäinen koira. Se oli mieletön narttu, siitäkin huolimatta että sen kohdalla monta asiaa meni pieleen. Vimma oli nuorena oikea räyhähenki – lahjomaton, hullunrohkea, härkäpäinen ja nopeasti kuumuva. Geenilotossakaan ei onni suosinut, ja terveysongelmia oli ihan riittämiin. Ei ehkä ihan ensikoiramateriaalia sinänsä, mutta ainakin lähti luulot pois: kuvitteltiin tietävämme koirista paljonkin, kunnes Vimma tuli ja osoitti ettei me tiedetä mitään. Tulin monta kertaa lenkiltä parkuen, takin hiha koiran hampaiden jäljiltä riekaleina ja varmana siitä, etten koskaan tule pärjäämään sille koiralle. Mutta niin vain särmät hioutui, taidot kasvoi ja hermot rauhoittui. Vimmasta tuli sittenkin sellainen koira, jonka käytöstä aivan poikkeuksetta ihasteltiin ja kiiteltiin, ja joka paransi monta ihmistä koirapelosta. Vimma oli jotenkin aivan ihmeellisen persoonallinen ja jäi poikkeuksetta ihmisten mieleen.

Vimma 7 v.
Vimma 7 v.

Neljännen ikävuoden kynnyksellä Vimman takajalan sisäreidestä ja saman jalan kintereestä löytyi rasvakasvaimia, jotka normaalisti ovat kapselissa ja siten myös helpohkosti poistettavissa. Vimman tapauksessa kapselia ei ollut ja rasvasolut levittäytyivät lihasten ja jänteiden sekaan. CT-kuvissakin käytiin ja ne kuvat olivat murheellista katseltavaa. Vimma leikattiin, mutta kasvaimia ei voitu poistaa. Patologi arvioi, että vaikka histologisesti kasvain on hyvälaatuinen, käytännössä se on kuitenkin pahanlaatuinen, koska se jatkaa kasvamistaan ja lopulta tekee jalasta käyttökelvottoman. Ainoa hoito olisi ollut jalan amputaatio, mutta sitä me ei edes harkittu. Ennustetta ei oikein osannut kukaan antaa, mutta CT-kuvauksen tehnyt eläinlääkäri sanoi, että puoli vuottakin on aika pitkä aika. Kolme vuotta Vimma kuitenkin jaksoi vielä kasvainten löytymisen jälkeen.

Vimma ihan pienenä
Vimma ihan pienenä
.
.
10 kk
10 kk

Vimmalla oli aina älyttömän korkea kipukynnys, eikä se koskaan ulissut tai vinkunut vaikka olisi sattunutkin. Siksikin aika kasvainten löytymisen jälkeen oli koko ajan huolen värittämää. En tiennyt paljonko aikaa oli jäljellä, enkä tiennyt näyttäisikö Vimma kipuja jos sillä olisi niitä. Bobbyn kuoleman jälkeen eli viimeisen puolen vuoden aikana Vimma kuitenkin selvästi muuttui, siitä tuli yhtäkkiä vanhus. Vimma harmaantui ja hidastui, vaikka oli vasta 7 vuotta. Kyllä se leikki vielä ja telmi Riehan kanssa, mutta liekki oli hiipunut. Se ei ollut meidän sähikäinen enää, se taipui sairauden edessä. Kun sillä sitten yhtäkkiä alkoi juoksu joka pitkittyi, mulle tuli sellainen olo että tässä tää nyt on. Ja niin se oli. Vimman vei lopulta kohtutulehdus, joka terveen koiran kohdalla olisi ollut leikkauksella hoidettavissa, mutta Vimman liikuntakyky oli jo jalan kasvainten vuoksi selvästi heikentynyt eikä leikkauksessa olisi ollut mitään järkeä. Oli pakko päästää irti.

.
.

Mulle oli koko ajan hirveän tärkeää se, että minä ja IT-tuki osattaisiin tehdä päätös luopumisesta ennenkuin Vimmalta katoaa silmistä elämänhalu ja se alkaa kärsiä. Bobby kärsi viimeiset tuntinsa ja se oli niin hirveää katseltavaa, että halusin sen edes Vimman kohdalla välttää, kun Bobbyn kanssa siihen ei ollut mahdollisuutta. Se onnistui kuin ihmeen kaupalla. Vimma ei kärsinyt, mutta yhtään lisäpäivää se ei myöskään olisi jaksanut.

Vimma oli osa meitä, se oli ollut kaikissa isoissa elämänmuutoksissa mukana ja sen kanssa me kasvettiin yhdessä. Kun Vimma tuli meille, me oltiin huolettomia kakaroita. Lähtiessään Vimma jätti meidät taakseen aikuisina, ehkei enää niin huolettomina, mutta paljon kokeneina. Vimma myös opetti mulle kaiken minkä tiedän koirista. Se opetti vastuuta, periksiantamattomuutta, sisukkuutta ja luopumistakin. Kävin Vimman kanssa monella tapaa kovan koulun. Sitä ei edes tajua kuinka paljon voimia sairaasta koirasta huolehtiminen vie, kunnes se loppuu. Ja sitten kun se loppuu, takki on aivan tyhjä, ja silti miettii olisiko voinut tehdä vielä enemmän.

7 kk
7 kk
.
.

Hain Vimman tuhkat tänään. Harvoin on askel niin raskas ja pahvilaatikko niin painava. Tuntui että siinä laatikossa on kaikki surut, kaikki muistot, kaikki kasvukivut ja menetykset, kaikki. Ja pala minusta. En vieläkään voi käsittää että Vimma on poissa, koska sehän on ollut meillä aina. Se näki minusta enemmän kuin kukaan ihminen, ja tykkäsi minusta silti. Siinä se koirien hienous onkin; ne eivät rakasta sinua persoonasi vuoksi vaan siitä huolimatta.

Me ollaan nyt menetetty kaksi perheenjäsentä puolen vuoden välein, molemmat ennen aikojaan. Se on hirveän raskasta eikä mulla ole sen varalle oikein sanojakaan. Elämä meni nyt näin. Kyllähän koiran ottaessa siihen varautuu että yhteinen aika on verrattain lyhyt, mutta se kuinka tärkeä siitä koirasta tulee…siihen ei voi varautua.

.
.
.
….and I will never walk alone

Kiitos Vimma että kävit meillä. Teit minusta paremman, meistä vahvemmat ja muistoista kultaisemmat. Sano terveiset Bobbylle. Meillä on teitä ihan hirveä ikävä.

Translation: Rest in Peace Vimma, 22.5.2008 – 19.8.2015. Love you. Say hi to Bobby for me. 

Continue Reading