Kosmetiikkakaaosta selättämässä, osa 2

Edellisessä epäjärjestystä käsitelleessä jutussa kirosin kaappien syviä ja hankalia hyllyjä, jotka ovat epäkäytännöllisiä sekä kosmetiikan että vaatteiden säilyttämiseen. Moni ehdottikin hyllyjen muuttamista vetolaatikoiksi, mutta budjetti ei venynyt elfan tyyppisten ratkaisujen hankintaan. Sitten sain kuitenkin kaverilta muuttotyhjennyksen yhteydessä Ikean Antonius-korihyllyjä neljä ”tornia” ja olin niin mielissäni että meinasin haljeta! Mitatkin täsmäsi mun kaappeihin. Yksi hyllykkö vie noin puolet kaapin korkeudesta, joten laskin että saan yhden kosmetiikkakaappiin, yhden siivouskaappiin ja kaksi päällekkäin vaatekaappiin.

Haettiin hyllyköt Sissin kanssa ja Sissi paukutti hyllyköt kumivasaran avulla palasiksi ja nippuun (ja osti siinä sivussa kaveriltani hermeettisen kokoisen taulun, mutta se on toinen tarina). Sitten vaan auto täyteen ja hyllyköt kotiin ja juhlimaan sitä kuinka oon strong and independent woman.

Kai tää ois jossain todellisuudessa voinut mennä niin, että olisin koonnut korihyllyt, laittanut ne kaappiin, täyttänyt laatikot kosmetiikalla ja esitellyt blogissa organisoitua kosmetiikkavarastoani. Mutta koska nyt puhutaan mun elämästä, niin reisillehän se meni.

Ensimmäinen ongelma tuli jo kokoamisvaiheessa. Metalliset rimat piti laittaa sivulaitojen väliin pitämään hyllykön kehikon koossa. Helppoa, ei ruuveja eikä mitään. Osa rimoista upposi paikoilleen kuin vanhaan ihmiseen mutta osa ei loksahtanut kohdilleen vaikka mitä perkelettä ois huutanut. Ensin meni maltti ja sitten rima. Sain siis halkaistua tuollaisen metalliväkäsen irtipoikki ja toki vielä niin, että puolet väkäsestä on riman sisällä. Pysyvästi.

Seuraavia rimoja en yrittänyt enää nitkuttaa tai työntää paikoilleen, vaan hakkasin ne vasaralla kohdilleen. Veikkaan että purkamista nää ei enää käsittelyni jälkeen kestä. Tosin suurempi huoli lienee se kuulovaurio, jonka itselleni (ja naapureille) aiheutin hakkaamalla metallikiskoja tavallisella vasaralla. Se kumivasara ois ollut ehkä ihan jees.

No mutta, yksi rikkinäinen ja yksi ehjä kehikko koottuna tyhjensin kaksi kaappia kehikoita varten. Tuli vaan pari muuttujaa. Joku saatanan neropatti on keksinyt, että kaapin viidestä hyllystä vain kaksi on irrotettavia ja muut kiinteitä. MIKSI!!! Arvatkaa vaan olinko tajunnut tätä ennenkuin tyhjensin koko helvetin kaapin. Siinä meni se mun ajatus a) kosmetiikkakaapista b) siististä vaatekaapista.

Infernaalinen vitutus alkoi hiipiä ohimoon, mutta pidin itseni rauhallisena ja muutin joustavasti suunnitelmaa: laitan korihyllykön kaappiin, jossa on vain vaatetanko.

Paitsi että EN NÄKÖJÄÄN LAITAKAAN.

Tässä kohtaa latelin ilmoille kaikki tietämäni kirosanat. Haluaisin ensinnäkin haastaa noiden kaappien suunnittelijan oikeuteen ja toisekseen heittää nuo korihyllyköt parvekkeelta, mutta ei ne varmaan mahtuis siitä parvekkeenkaan ovesta.

Ehkä ei ois ihan näin iso tatti otsassa, jos olisin huomannut hylly- ja saranaongelmat ENNEN kuin tyhjensin kaapit ja kasasin tilaa vievät korihyllyköt. Luovutin ja menin lattialle makaamaan ja miettimään elämän ihanuutta.

Tässä vaiheessa Riehakin katsoi järkeväksi tulla apuun ja tuli makaamaan mun päälle ja hönkimään naamalle. Kiitos.

Tää huone on nyt niin sekaisin ja täynnä, että en esimerkiksi pääse käsiksi mun työpöytään lainkaan. Kirjoitan nytkin tässä lattialla, puristuneena sivupöydän ja korihyllykön ja koiran väliin. Kello on miljoona, en ole syönyt, pyykit mätänee koneeseen ja korvissa soi. Tekis mieli heittää joku käsikranaatti olan yli tähän huoneeseen.

Mitäs sitä sitten keksis?

Translation: sometimes everything works out just the way you want. And sometimes it really, really doesn’t.

Continue Reading

Miksi aina minä

picture polish salt water

Mä tarvisin jonkun henkilökohtaisen avustajan tai edunvalvojan tai holhoajan kun ei tästä tavallisesta elämästä näytä tulevan yhtään mitään. Perjantaina mun piti vetää sellainen koulutustyyppinen tilaisuus töissä klo 8:30 ja ajattelin jo edellisenä iltana, että olispa kyllä karseaa jos sattuisi nukkumaan pommiin. NOH KAPPAS VAAN, heräsin 8:05. Se on jännä miten sitä tietää nukkuneensa pommiin jo ennen kuin ehtii katsoa kelloa. Räjäytin itseni ylös sängystä, kaavin päälleni ensimmäiset käsiin osuneet vaatekappaleet (harmittavasti käsi osui ensimmäisenä likapyykkiin, mutta sen asian rekisteröin vasta töissä kun näin paidassa olevat tahrat ja haistoin itseni..), syöksyin alakertaan, ruokin koiran heittämällä nappulat kuppiin ja raejuustopurkin lutsivoltilla lattialle, harjasin hiukset ja pesin samalla hampaita (tässä kohtaa vanhan rumpalin motoriikasta oli kyllä hyötyä) ja rynnin autoon ihan maantiekiitäjänä. Olin töissä reteästi minuuttia ennen tilaisuuden alkamisaikaa ja tulin tervehtimään osallistujia vessaharjan näköisenä ja tyynyn kuva naamassa. Itse tilaisuus oli aika ruumiistairtautumiskokemus enkä siis paljoakaan höpinöistäni muista, ja veikkaan että kukaan osallistujista ei tajunnut sitäkään vähää. Tilaisuuden jälkeen pitikin lähteä kaahaamaan takaisin kotiin käyttämään koira ulkona, kun en aamulla sitä ehtinyt tehdä. Sain onneksi työkavereilta aamiaiseksi sitruunakakun palasen. Se oli ekalla haukulla oikein hyvän makuinen ja sitten tiputin sen lattialle. No, sain maistettua sentään. Rieha oli kotona onneksi siivonnut sen raejuustoräjähdyksen, jotain hyötyä siis Riehastakin joskus on. Juoksin koiran kanssa karseeta munaravia peruslenkin (oli muuten kirjaimellisesti juosten kustu) ja sudin takaisin töihin, ja loppupäivä menikin räjähtänyttä aikataulua paikkaillessa. Tosi semmonen rentouttava aamu.

picture polish salt water
.

Viikonloppu meni kaverin polttareissa humpatessa, ja siksi ei postauksiakaan ilmestynyt. Maanantaina olin aivan valmis ottamaan uuden viikon avosylin vastaan, heräsin ajoissa, hyvillä mielin lähdin töihin ja nakkasin taloyhtiön sekajäteastiaan iloisessa kaaressa sekä koirankakkapussin että auton avaimet.

Siinä ois heikompaa väestönosaa voinut alkaa kevyesti vituttaa. Ja alkoikin. Voin kertoa että ole mitään hyötyä olla täsmällisesti aikataulussa siinä vaiheessa kun täyden sekajäteastian _pohjalla_ kimmeltää auton avaimet. Semmosta aikataulua ei olekaan mikä sen kestäis, eikä psyykettä.

.
.

Ajattelin ensin että no ei tässä mitään, pyydän apua joltakulta minua pidemmältä ihmiseltä ja homma hoituu. Harmi vaan että taloyhtiössä ei ollut ketään paikalla ja kaduillakin kulki pelkkä tuuli. Siinä saa aika tavalla joogata jos aikoo tämmösellä 160 cm varrella yltää roskiksen pohjalle kurottamaan ja vaikka mä kuinka olin asanoissa ja vedin napaa selkärankaan niin ei siitä tullut lasta eikä banaania. En päässyt lähellekään avaimia, mutta jouduin ottamaan epämiellyttävän läheisen katsekontaktin etanaan ja sotkin vaatteeni aivan totaalisesti pihkaan ja johonkin muuhun eloperäiseen mähmään, jonka alkuperää en edes halua tietää. Siinä vaiheessa alkoi jo mennä pata jumiin ja juoksin takaisin kotiin hakemaan jotain kättä pidempää. En oikein osaa selittää sitä ajatusketjua jonka lopputuloksena palasin roskakatokselle vasaran kanssa. Ei se kyllä kovin voittava konsepti ollut.

.
.

Tässä vaiheessa huomasin pahaa-aavistamattoman mummelin viereisen taloyhtiön pihalla ja säikäytin hänet pahanpäiväisesti juoksemalla kohti vasaraa heiluttaen. Sain kuitenkin asiani selitettyä ja mummeli lähti hakemaan apujoukkoja. Ilmeisesti valinnanvaraa ei juuri ollut, koska hän palasi takaisin mua lyhyemmän papparaisen kanssa, joka oli arvatenkin nähnyt molemmat sodat ja oli ketterä kuin kirjahylly. Tilanne oli kaikin puolin absurdi, sillä pappa ei puhunut mulle sanaakaan koko aikana, lähti vain suinpäin sohimaan roskista sauvakävelysauvalla aivan järkeä vailla. Mä oikeasti odotin koko ajan että mulle kerrotaan että olen piilokamerassa. Sauvasohimisesta ei juuri tulosta tullut mutta pappa ei myöskään reagoinut millään tavalla mun ehdotuksiin avainten olinpaikan tarkastamisesta, sauvan kumitupin poisottamisesta tai ylipäänsä jollain tavalla koordinoidusta toiminnasta. Lopputulema oli se, että tuuskasin papan kanssa samalla neliömetrillä kiusallisen lähekkäin pari pitkää minuuttia ja lopulta mulla oli ne hiton avaimet kädessä. Pappa lähti pois sanomatta mitään. Kovasti kyllä kiittelin.

Kiva oli sitten olla töissä jätteenhajuisena ja pihkan peittämänä. Hitto mitä ydinasekamaa se pihkakin on, sillä varmaan liimais vaikka tapetit seinään ja tulos säilyis äidiltä tyttärelle. Ainakin mun mekko liimaantui todella aggressiivisesti rintakehään. Unohtakaa ne tissiteipit iltapuvuista, pihka hoitaa homman!

.
.

Mä en oikein tiedä mitä pitäisi loppuviikolta odottaa. Taidan vetää kaikki töpselit irti seinistä ja heijata itseäni nurkassa.

Ai niin, kynsillä on edellisessä postauksessa esitelty Picture Polishin Salt Water. Leimat on MoYoun seilorilaatoista ja ne on leimattu Picture Polishin uudella kirkkaalla jättileimasimella, joka on PALJON helpompi käyttää kuin pienemmät kirkkaat leimasimet. Mutta siihen asiaan palaan joskus seuraavassa jaksossa, kun olen hieman koonnut itseäni.

Pysykää turvassa, ystävät. Maailma on uhka.

P.s. Miten pihkan saa pois vaatteista? Ei ainakaan pesemällä, sen totesin jo.

(Leimasin saatu CesarsShopista.)

Translation: Picture Polish Salt Water continues to wow me and the new humongous clear stamper (press sample) doesn’t fall far behind either. Works like a charm!

Continue Reading

Meikkikuvien lyhyt oppimäärä

Otin viime viikonloppuna vähän pärstäkuvia itsestäni. Tarkoitus oli kuvata esimerkki mun tyypillisestä arkiaamun meikistä.

Meikkasin huolellisesti (paljon arkiaamua huolellisemmin) esimerkin perusmeikistä ja ryhdyin kuvauspuuhiin kattoikkunan suomassa runsaassa valossa. Koska mulla meni niin äärettömän putkeen tämä, ajattelin neuvoa vähän teitäkin kuvaushommissa.

Ensinnäkin, kun kuvaat kattoikkunan alla, saat tosi kätsysti ihan sikana valoa kuviin. Samalla voit todeta, että ylhäältä tuleva valo kadottaa kaiken värin kulmakarvoista, ja jättää jäljelle harmailta näyttävät karvat ja epätasaisia ruskeita väriviiruja sinne tänne. Aivan sama vaikka livenä peilistä näkyy millaiset instagramkulmakarvat tahansa, niin kuvissa ne on haaleat, epätasaiset ja värittömät. Jos sinulla on lemmikkejä tai esim. humalaisia ystäviä kotonasi, anna jonkun heistä meikata kulmakarvasi. Mitä väliä, kun kuvissa ne näyttää kuitenkin tältä:

.
.

Älä tee hiuksille mitään. Likaiset söheröhaituvat on kivan boheemit. Jos mahdollista, tarkenna kuva korvaan ja jätä naamaosa sumeaksi.

.
.

Totea, että naisviiksesi ovat sitä vahvuusluokkaa, että Movember on joka päivä ja sirkuksessa on duunipaikka tarjolla. Tuhoa kuvamateriaali ja harkitse poistuvasi Internetistä lopullisesti.

Tsemppaa ja muistuta itseäsi siitä, että me ollaan hei kaikki hyvii just sellasina ku me ollaan.

.
.

Erehdy katsomaan oikeasti hyvien bloggaajien meikkikuvia ja käy omat kuvat vertailun vuoksi läpi. Totea, että näytät kaikissa hevoselta. Jolla on viikset. Ja tukka huonosti. Ja tyhmät kulmakarvat. Ja tarkennus päin persettä. Ota mitta ja kaada se täyteen. Tartu sitten kuppiin ja heitä se nurin.

.
.

Ota vastaavia kuvia n+1 kappaletta. Syö suruun. Zoomaa sitten kaksoisleukaan. Mene lukemaan vinkkejä onnistuneeseen meikkikuvaan.

”Siristä silmiä hieman, jotta niiden muoto tulee paremmin esiin. Kohota kulmia, että luomet näkyvät etkä näytä väsyneeltä. Leuka eteen, huulet törrölleen, sensuelli katse”

Ai näinkö?

.
.

Just noin. Hyvä. That’s the money shot right there.

Sitte lopuksi laitetaan vielä käytetyt tuotteet. Koska siis nämä kuvat tekee kaikille tuotteille oikeutta.

.
.

Kiitos ja näkemiin.

Translation: If anyone needs advice on how to fail make-up shots miserably, just ask me. I’ll fill you in on the details. 

Continue Reading